Alheidi katsahti silmänräpäyksen Salikiin. "Salik Sardar Khaan, erämaassa asustaa tiikereitä. Rakastatko hevostasi hellemmin, kuin minua?"
"Onko Alheidi lapsellisen arka? Etkö tahdo tehdä mielikseni? Etkö tahdo pelastaa hevostani, joka kerran toi sinutkin tänne?" Alheidi läksi.
Taas tuli Salik eräänä päivänä Alheidin luo. Lepolavitsalla oli kaksi kukkaa, ruusu ja lilja. Sardar leikki kukilla ja nautti niiden tuoksua. Sitten jätti hän ruusun lavitsalle ja piti vain liljaa kädessään.
"Oi, Salik, tuhoa ruusu, mutta elä heitä sitä luotasi yksin kuihtumaan!
Ei ole niin raskasta kuolla, kuin elää unhoitettuna."
Salik otti jälleen ruusun käteensä ja piti sitä siinä liljan kanssa. "Alheidi, miehen sydän on ruusutarha, siinä on tilaa monelle kukalle. Kuinka voit vaatia, että minä yksin alati rakastaisin vain yhtä? Lempi on myöskin kukkanen. Elä pyydä kukkaa olemaan kuihtumaton, kuin kivi. Ei se silloin olisi kaunis. Mutta onhan Alheidikin Salikille rakas."
Salik lähti pois ja Alheidin sydämessä asui yö.
Taaskin kului muutamia päiviä. Silloin kutsui Salik Sardar Khaan
Alheidin luoksensa. Tämä tuli.
"Alheidi! Metsästysretkellä haavoitti keihäs pahasti lempikoiraani. Sitä ei saata pelastaa muu, kuin se balsami, jonka alkulähteen tunnet. Mene, ettäs ehtisit sinne ennen keskipäivän hetkeä ja olisit kotona jälleen siihen aikaan, kuin miehineni metsästysretkeltä palajan."
"Oi, Salik, balsamia hevosellesi tuodessani kuulin tiikerin kiljuntaa."
Salik ei vastannut mitään. Alheidi seisoi vielä tuokion epäillen. Silloin sanoi Salik hitaasti: "Kahdesti ei Salik Sardar Khaan samaa käskyä anna." Alheidi poistui.