Kauvas hän ei vielä ollut ehtinyt, kun hänen eteensä ilmestyi viisas vaimovanhus, jolla oli kädessä pieni, tuskin sormen pituinen tikari.
"Sieluni tytär! Vanhus ei voi sinua retkelläsi seurata. Salik Sardar Khaan on käskenyt minua uutta, vaaleata morsiantansa koristamaan. Tässä tahdon antaa sulle jotakin hänelle lahjaksi sopivaa. Alheidi, kolme surmaa on tämän tikarin terällä. Katso, sen kolme särmää ovat terävät, elä niihin koske, pieninkin kosketus haavoittaa ja pieninkin haava tuottaa silmänräpäyksessä kuoleman!" Hiljaa, kuten tullutkin oli, hiipi vanhus pois.
Alheidin silmä leimusi. Hän katseli terästä. "Kolme surmaa! Haa! Alheidi! Tahtoisitko tappaa tuon hurskaan tytön, joka itkee Salikin valtaa, jota hän ei vastustaa voi? Vaalea, vieras tyttö, ei Alheidi sinua vihaa."
Mutta jo oli Alheidi erämaassa vaelluksellaan. Kuumasti paahtoi päivä hiekkaa, hehkuva maa poltti Alheidin jalkoja. Ajatteliko hän kirveleviä jalkojansa, ajatteliko hän erämaassa väijyen hiipivää tiikeriä, vai ajatteliko hän Salik Sardar Khaanin ihanata morsianta, joka nyt seisoi kaikessa komeudessansa koristettuna, kuin hopeanhohtavain pilvien lomassa täysikuu ja Salikin palavia silmäyksiä, jotka, unhoittaen Alheidin, nyt ainoastaan uuden morsiamen ihanuudesta hurmautuivat?
Mutta Alheidiakin katselee säihkyvät silmät, ei Salikin lemmestä hurmautuneet, ei, vaan palavat, pedon päässä pyörivät pallot. Alheidi, etkö näe erämaan herraa, miten hän hiljaa jäljissäsi hiipii? Jo jännittää hän koukistetut kyntensä, välkähtävät jo kumartuessaan täpläiset kupeet. Hän hyökkää saaliinsa kimppuun, ja musertuneena, verissään, viruu Alheidi vavahdellen hiekassa. Mutta ken se vahvan kukisti? Miksi erämaan herra hiekassa vieritteleiksen? Vavahdus vaan vielä ja kuolleena loikoo tiikeri saaliinsa vieressä. Alheidi ei ollut tikariansa unhoittanut.
Huutoja kuuluu erämaassa. Keveänä kiitää miesjoukko esiin. Se on Salik Sardar Khaan, joka miehinensä palajaa kotiin suloista morsiantansa noutamaan.
"Haa, vasta tapettu tiikeri! Alheidi! Sepä oli Salik Sardar Khaanin puolison arvoista! Mutta hän on haavoitettu. Pitäkää hänestä huolta, minä ratsastan kotiinpäin. Lähetän sitten orjia häntä kotiin kantamaan."
Jo nosti Salikin hevonen kavioitansa juoksuun, kun Alheidi hiljaisella äänellä rukoili: "Salik, ennenkuin lähdet, laskeudu hevosesi selästä ja anna mulle kätesi, ell'ei muun tähden," lisäsi hän omituisesti hymyillen, kun Salik näytti epäilevän, "niin kiittääksesi minua tiikerin taljasta."
"No, miksipä mulla ei olisi siihen aikaa," sanoi Salik, hypähti hevosen selästä ja ojensi Alheidille kätensä, johon tämä tarttui ja painoi sitä sydäntänsä vastaan, sanoen: "Jää hyvästi, Salik! Siunattu olkoon Allah ja Profeetta, saan kuolla sinun luonasi! Vielä pyyntö, se on viimeinen. Oi Salik, ota vielä kerran käteni molempiin käsiisi ja purista sitä ystävällisesti, kuten ennen oli tapasi tehdä."
Salik tarttui Alheidin umpinaiseen käteen ja virkkoi hajamielisesti: "Ei suinkaan haavasi niin vaarallisia ole. Kyllä kohta tulet kukoistavaksi jälleen. Minä ratsastan nyt edeltäkäsin kotiin."