Jo istui Salik ratsunsa selässä. Alheidin pää vaipui hervotonna hiekkaan, yksi ainut veripisara kiertyi esille hentojen sormien lomasta ja ratsun tuulenvauhdilla rientäessä pois yli hiekka-aavikon, lepäsi jo Salik Sardar Khaanin kaunis vaimo vainajana vieressä erämaitten herran, tiikerin.
Keitä ovat nuo, jotka naisten asuntoa lähestyvät, mitä kantavat he? Kantavatko he koristuksia, vai kukkia, vaiko lahjoja ihanalle morsiamelle hänen hääpäivänänsä? Mutta miksi ovat hitaat heidän askeleensa, miksi synkät heidän katseensa, miksi eivät he riemuitse? Oi, eivät tuo he morsiolle koristeita, ei lahjoja, eikä kukkia, kuihtunutta kukkaa vain kantavat, sitä kukkaa, joka oli kaunehin kaikista.
Mutta katso! Naisten asunnosta syöksee esiin vaalea, vieras tyttö. Komeita koristeita kimaltelee hänen hiuksissaan, mutta silmissä välkkyy kyyneleitä. Hän näyttää kauhistuneena pakenevan. Surullinen saatto tulee hänelle vastaan. Hän pysähtyy, hän vapisee. "Alheidiko kuollut? Sä suloinen olento, sä ainoa turvani! Mutta kas, mikä puoleksi ummistuneessa kädessäsi välähtää? Kiitos, Alheidi!"
Hiljaa irroitti hän tikarin Alheidin kylmästä kädestä, mutta viipyy vielä, näyttää epäilevän. Katso, hän polvistuu, puristaa tikarin käteensä, hän rukoilee. Hänen esi-isäinsä kielellä sanat hänen huuliltansa sukeutuvat: "Isä, oi Isä, vahvista horjuvaa lastasi kärsivällisesti kantamaan, mitä hänen kärsittäväksensä määräät! Tämä pieni ase vaivaisen vapauttaisi. Oi Jumalani, oi Jumalani, vahvista minua, että kärsivällisesti ja nöyrästi voisin sanoa: "tapahtukoon sinun tahtosi, eikä minun!" Rukouksessa kilvoitellessansa painoi hän tuskissaan käteensä petollisen raudan ja vienosti, kuten kukkanen illalla kupunsa sulkee ja päänsä kallistaa, vaipui vaalea immyt kalvenneena nurmi vuoteelle.
Salik Sardar Khaan, elä niin rajusti ryntää ruusun ja liljan, noiden kuihtuneiden, leposijalle! Elä raivoa noin! Miksi isket rintaasi tuon pienen raudan, sehän tunkeutuu tuskin pintaa syvemmälle! Eihän miehen henki muutaman veripisaran mukana kuiviin juokse, eikähän tikarin terällä ollut kätkettynä kuin kolme kuolemaa!
KIELO.
Oletko nähnyt suurinta ja kauneinta siltaa, mikä veden yli viepi? Oletko saattanut suorana ja rohkeana seisoa siellä ylhäällä, korkealla, ei vähempää kuin peninkulman pituisella sillalla ja voinut päätäsi huimaamatta katsoa alas syvyyteen molemmin puolin, kristallikirkkaaseen veteen? Tai oletko huimautuneena tarttunut sua tukevaan, vahvempaan ystävään, jott'et kummallekaan puolelle suistuisi alas välkkyvään hautaan?
Kun ammoisina aikoina vanha Väinämöinen oli laulamalla luonut laajan Suomensaaren, oli siroittanut siihen sen tuhannet järvet ja laulanut kauneutta yli koko maan, ja niin aavat Saimaanvedet niemineen ja salmineen päilyen hänen silmäinsä edessä lepäsivät, silloin hymyili vanhus iloisesti. Mutta hän sanoi: "Verkalleen liikkuu jo vanhus, hitaasti kulkevat myös Suomen miehet. Eivät he jäniksen lailla juokse, eivätkä oravan kanssa hyppele. Pitkä on matka järveä kiertää. Siltaa on tarvis." Ja katso, silloin lauloi hän kaunoisen Punkaharjun kaartumaan yli Puruveden kirkkahan kalvon.
Oletko nähnyt koivuja ja kuusia, jotka kasvavat toinen toistensa yllä sillan molemmilla puolin? Eivät ne kuitenkaan toistensa latvoilla kasva, vaikka siltä melkein näyttää, kun ne tuossa seisovat jyrkänteessä toistensa päällä. Oletko veden kirkkauden pettämänä tahtonut poimia kiiltävän valkeita kiviä ja simpukoita järven pohjasta, jossa ne monen kyynärän syvyydellä vedenpinnan alla kiiluvat?
Kannaksen keskikohdan vaiheilla seisoo koivu. Se seisoo siinä niin iloisena ja katselee yli laajan järven. Hiljainen tuuli humisee yli harjun. Se kohottaa koivun notkeita, nuorteita oksia. Kauniisti kumartelee solakka, vaaleanvihanta koivu ja vihmoo kukkaispölyänsä vuoroin kukkulan toiselle, vuoroin toiselle puolelle alas välkähtävään veteen, missä pienoisia hopeahattaroita sinisyvyydessä purjehtii taivaalla, joka siellä alhaalla ylhäisen taivaan kuvana päilyy.