Runoilijat laulavat ja ylänkömaan immet laulavat, ett'ei Hildred ylpeä saanut rauhaa haudassansa. Viha pakoitti häntä harhailemaan, kuin tuulessa syksyinen pilvi.
"Ensimmäisenä vuonna," niin laulavat he, "kuun ensi kerran täydeksi tultua, koittehen ensi säteen taivaanrannalla kimmeltäessä, tapasi Hildredin harhaileva henki Eeditin työssä ahkerain neitojensa etupäässä ja kahta vertaa suurempi viha sydämessä riensi hän pois harhailemaan vielä vuoden."
"Toisena vuonna," niin laulavat he, "samalla hetkellä tapasi Hildred Korallin' nuoren vaimon rukoilemassa nukkuvan puolisonsa vuoteen ääressä ja kahta katkeramman vihan vallassa täytyi hänen taas rientää pois harhailemaan."
"Ja kolmannen vuoden hetki tuli," niin laulavat he vielä, "ja hurjassa myrskynpyörteessä tuli Hildredin ajelehtiva henki tempaamaan nyt nukkuvan Eeditin. Mutta nuoren emintimän käsivarrella, kiharapää nojallaan hänen rintaansa, uinuu pieni poika, Hildredin lapsi. Ensi kerran on kuumeessa hehkunut poika saanut hetken levon, ensi kerran ovat Eeditin silmät uupumuksesta ummistuneet, hänen monta päivää ja yötä valvottuansa ja vaalittuansa sylissänsä vaikeroivaa lasta."
"Yhä tyynemmäksi lauhtuu myrsky," niin laulavat runoniekat, niin laulavat tytöt, "yhä kirkkaammaksi selkenee taivas, itä koristeleiksen hehkuvilla ruusuilla, päivän silmä säteilee yli maailman ja iloisena aukaisee nuori Eedit silmänsä, sillä niin herttaisen tyynesti nukkuu pienoinen hänen povellaan."
"Eikä enää," niin lauletaan riemuisin sävelin, "ei enää levotonna harhaile Hildredin henki, sillä haudan toisella puolellakin elää tosin viha, mutta vihaa voimakkaampi on rakkaus ja Hildredin viha sammui rakkauteen."
ODALISKI.
Vuorten välkkyvänvalkoiset lumihuiput hehkuvat tulipunaisessa hohteessa. Mahtavina, juhlallisina seisovat nuo kahden maan-osan väliset vartijat. Mutta vuorten rinteillä kasvaa vapaissa ryhmissä kukoistaen keltaisia atsaleoja, sinipunervia alppiruusuja ja punaisia kurjenpolvia. Ei hentoina, kuin akkunassa riutuvat ruukkukasvit, ei, nämä kasvavat taivasalla, siksi kukoistavat ne niin runsaasti ja ihanasti.
Miksi kajahtaa aseidenkalske kautta tienoon? Taisteleeko Kaukaasian poika mahtavaa vihollistansa, kotkaa, vastaan? Ei, tänään ei Kaukaasialainen taistele, hän vaan leikkii sotaa. Nuoret miehet, urheat ja uljaat, kiitävät salamoina vikkelillä ratsuillansa. Kuule kuinka kalvat helähtäen vastakkain kalskaavat! Leikki käy vilkkaammaksi. Tuossa ottelee kaksi. Toisella on pitkäkarvaista lakkia peittävä käärinliina sidottu vyötäreelle. Hän heittää sen yltään, hän viskaa pois suojelevan "burkansa," ne kun estävät hänen liikkeitänsä. Nyt on molemmalla taistelijalla ainoastaan ruumiinmukaiset takkinsa. Patruuni-taskut rinnalla kiiltävät kullasta ja sametista. Mutta vielä ovat koskematta kiväärit, nyt vaan miekkoja mitellään. Nyt taas rientävät kaikki samaa päämäärää kohden. Heittokeihäät suhahtavat, miekat kilahtavat ja helskähtävät. Tuuliko se akanoita hajoittaen tohahti yli kedon, vai miehetkö ne tulisilla ratsuillansa poies karahuttivat? — Tyhjää on kaikki.
Myrskyten, pauhaten kiitävät taas kaikki kokoon. Soinnukkaita huutoja kaikuu. Laukauksia pamahtaa. Ratsastajat riippuvat äärimmäisestä varppaankärjestään jalustimessa. Taaksepäin, sivulta, hevosen alta, tuhannessa eri asennossa laukaisevat he pyssynsä, mutta Tsherkessin kuula ei määrästään eksy, kaikki kuulat osuvat samaan pilkkaan ja taaskin miekat vilkkaassa hyörinässä heläjävät ja korskuvat hevoset juoksevat vapaina ympäri, sillä melkein yhtä nopsajalkaisina, kuin hevoset, taistelevat miehet nyt jalan toisiansa vastaan ja ajavat toisiansa takaa.