Ja Norna tuli, mutta kuumeessa ja houreissa makasi Hildred. Hän sanoi: "Norna, kohta kuolen, sitä mylvi mulle myrsky, sitä sohisi mulle sade tunkeutuessaan lävitseni ja hyydyttäessään vereni jääksi, sitä aallot vaahdoten venheen laitaan kohisivat. Minun täytyy kuolla, mutta hänen täytyy minua seurata, hänen täytyy myöskin kuolla. Anna mulle tuo tikari, sukkelaan! Hänen täytyy kuolla!"

Kiivaasti tempasi Hildred tikarin, mutta viskasi sen sitten kauvas luotansa: "Ei, ei sentään kuolla! Hän on niin hento. En tahdo heikkoa sortaa. Eläköön hän, kunhan ei tavota sitä, mikä on minun, minun ijankaikkisuudessakin! Poistakoon hän lumouksen, johon hän Korallin' kietoo."

Kotvasen lepäsi Hildred ääneti, mutta puhui sitten taas matalalla, hillityllä äänellä: "Norna, minun täytyy kuolla, mutta en sitä voi, ell'en tiedä, ett'ei tämä saksilaistyttö milloinkaan tule Korallin' vaimoksi, ei milloinkaan lapseni äidiksi!"

Pystyyn kohosi Hildredin kalpea, tuijottava haamu ja sanoi kumeasti: "Jos Eedit tulee Korallin' vaimoksi, niin täytyy minun kostaa. Sielussani palaa tuli, se on vihan liekki, se ei sammua saata. Valtasi nimessä, Norna, tulta ja vettä vallitsevain voimain nimessä manaan sinua: anna mulle koston keinoja!"

Ikäänkuin manauksen masentamalla vaipui Norna vavisten kokoon. Hän vastasi ankaralla ponnistuksella: "Haa, minun täytyy totella, kuoleva hallitsee minut, ei ihminen enää, eikä vielä henki!"

"Kiiruhda, Norna, kohta on liian myöhäistä! Mitä saa aikaan kuolleen viha, joka vielä haudassakin elää?"

Pystyyn nousi Norna, kalpeana, kuin kuollut. Hänen silmänsä tuijottivat, hiukset näyttivät nousevan pystyyn ja käsi ojennettuna seisoi hän puhuen ikäänkuin pelokkaasti, kuin hänen olisi ollut pakko lausua sanat: "Eeditin tultua Korallin' vaimoksi on hän kolme kertaa vallassasi, silmänräpäyksen joka kerralla. Kerran joka kevät, päivän valjetessa kuun juuri täydeksi tultua, päivän ja yön tasaannuttua keväällä. Jos sulle onnistuu sillä hetkellä tavata hänet nukkumassa, on hän vallassasi. Mutta hengen lakeja ei kukaan rankaisematta riko. Ell'ei teko silloin ole suoritettu, niin ei sulla enään ole pelastusta sammumattoman vihan kuluttavasta tulesta. Hildred, Hildred, valitse rakkaus, elä vihaa valitse! Se kalvaa, se polttaa ijankaikkisesti! Anna vihan sammua rakkauteen!"

Valitushuutoja kaikuu yli Loch Lomondin vesien. Itkua ja?? parkumisen kaiku kajahtaa Ben Lomondin rotkoista. Minkätähden itkevät heimon vanhat vaimot, minkätähden valitushuutoja kajahtaa? Korallin' ylpeä puoliso on kuollut, häntä vielä kerran kunnioitetaan, ennenkuin ruumiinsa multaan kätketään. Valvojaisia vietetään, itkijät siellä kuolonvalitusta itkevät.

* * * * *

Kauvan laulavat runoniekat laulua Hildred ylpeästä ja Eedit soreasta. Ja ylänkömaan tytöt laulavat laulua siitä, kuinka rakkaus kuitenkin vihan voittaa.