Sittenkuin etuväet olivat lähteneet liikkeelle, rupesimme me matkaan. Kaikenlaisista hankaluuksista huolimatta, olimme me jotenkin eheinä Ty-laaksoon tulleet. Nyt oli meillä seitsemän penikulman matka tunturien ylitse, ennenkuin ensimmäiseen kylään Ruotsin puolella päästä taisimme. Se oli joulupäivän aamulla, kuin me alvoimme tämän kauhistavaisen retken, sittenkuin me ensin olimme aamurukouksemme tehneet, joka monelle viimeinen oli. Alussa oli ilma tosin kylmää mutta kuitenkin joksikin selvää. Me nousimme korkeuteen lumituntureita myöten ja avarasta ympärillämme näkyi ainoasti lunta ja jäätä. Ei ihmisen asuntoa, ei edes yksinäistä puuta näkynyt. Ainoasti kaukana, mustana ja autiona kohisi meri, ja sen päällä taivas yhtä mustana ja kolkkona näkyi. Mutta nyt nousi musta pilviseinä korkeammalle, kiitäen lensivät lumihöyteet ympärillämme, ja ennen pitkää pauhasi myrsky, niinkuin ukkonen ympärillämme, tuoden mukanansa lumipyryn, joka jokaisen lähimmäistä naapuriansakaan näkemästä esti. Minä en tiedä mitä meidän oppaistamme tulla mahtoi, kukin pyrki niin paljon kuin hän taisi, eikä miehiltä melkein yhtään ääntä kuulunut, vaan olivat kaikki vaiti ja ponnistivat eteen-päin. Joka väsyi, hän auttamattomasti lumeen ja pakkaseen kadotetuksi tuli. Viimein tuli yö, kauhistuksen vielä suuremmaksi tehden. Mutta aamulla hiljeni rajuilma, ja ne, jotka eivät edellisen päivän vaikeuksista menehtyneet, koittivat huutojen kautta toisiansa löytää. Pakkanen oli äärettömän kova, ja niin pitkälle kuin silmä tuntureilla ja niiden jyrkänneillä eroitta taisi, ei ainoatakaan puuta näkynyt; mutta vielä oli muutamilla aseensa jäljellä, myöskin muutama reki löytyi, joka ei niin lumen sisässä ollut, ettei sitä nähdä olisi taitanut, ja jonka ajaja joko oli kuollut, taikka, sittenkuin hevonen ei enään jaksanut, oli koittanut jalkaisin edespäin tulla. Kiväärien tukeista ja näistä reistä tehtiin valkeita, missä niitä palamaan saada taidettiin, rotkoissa taikka kinoksien takana. Vähäisen lämmintä sillä tavalla saimme, mutta enemmän kuitenkin kuin ei mitään. Meidän täytyi taasen liikkeelle lähteä, vihdoin saimme alaspäin astumaan ruveta. Ainoasti muutama sata meitä jäljellä oli, kuin huomasimme että yhdelle joelle olimme tulleet; mutta missä me olimme, taikka minnekä meidän menemän piti, sitä ei helppoa tietää ollut.

Nyt rupesivat muutamat väittämään, että ylöspäin virtaa kuljimme ja niin muodoin ainoasti vuoriin yhä enemmän jouduimme. Otin minä äkkiä miekkani, joka sivullani vielä oli ja alvoin sillä hakkaamaan jäätä, ja auttoi minua kaksi muuta miestä sanaakaan sanomatta. Saimme sitten pian nähdä kuta kohden vesi juoksi, ja tulimme niin vihdoinkin ihmisiin taasen. Mutta monet tuhannet meidän urhoistamme makaavat kuolleina vuorilla. Minulle ei ollut pahempaa tapahtunut, kuin että kädet ja jalat valkoisiksi paleltuivat, kuin myös kasvot, jotka myöskin, Jumalan kiitos, nyt varsin terveet jälleen ovat.

Kun me ensimmäiseen taloon tulimme, tahdoin minä, joka olin varsin voipunut ja pyörryksissä, oitis sisälle lämpöiseen rientää; mutta otti sitten vanha sotamies, joka koko marssin ajan minun vieressäni ollut oli, äkkiä minuun kiinni ja sanoi: "ei, Luutnantti, ei askeltakaan. Saappaat pois, ja sitten pian tänne kinokseen." Minä suutuin ja tahdoin hänen pois työntää, sillä minä olin niin tyrmistynyt, etten minä tietänyt mitä minä tein; mutta hän, joka oli oikein aika mies, ei ollut siitä tietävänään, ja sanaakaan sanomatta pani hän minun pitkäkseni hangelle, joka erinomaisen mukavasti kävi, sillä minulla ei yhtään voimaa enään jäljellä ollut, vaan pyörryin samassa. Ja sitten oli hän minun saappaani riisunut ja jalkani lumella hautonut ja hieronut, ja heräsin minä kerran siitä kuin jalkani ja käteni kovasti kirvelivät, mutta pian jälleen hyvästi nukuin. Ja kuin minä monen tunnin unen perästä heräsin, löysin minä itseni tuvassa ja olin jotenkin terve.

Pahemmin yhden nuoren upseerin oli, jonka minä tielläni kuolemaisillansa tapasin, kuin minä joulupäivänä ajellen tulin. Minä en silloin vielä ollut niin paljoa kurjuutta nähnyt, ja niin monen kuolevan, vaan nousin minä reestäni ja nostin hänen siihen, ja ajoin minä häntä sitten, vuoroon sen saman sotamiehen kanssa, sillä tavalla, että me talutimme hevoista ja autoimme sen kuin taisimme. Monta kertaa oli hevonen jo väsymyksestä kaatunut, ja lopuksi täytyi meidän kuitenkin kavaljeerin joelle jättää, yhden korkean ranta-äyrään suojaan. Mutta meidän pyyntömme päälle, oitis kuin taloon ehtineet olimme, oli yksi talonväestä häntä noutamaan mennyt, ja oli hän sitten myös täällä, mutta edeskinpäin tainnoksissa. Sittenkuin me kauvan hänen kanssansa niin menetellä koetimme kuin paraiten taisimme, rupesi hän vähän tointumaan, vaikka hän houruili ja oli kuumeessa; mutta nyt olen minä kuullut väeltä, joka sieltä myöhemmin tullut on, että hän jo parantunut on ja on talosta lähtenyt.

Täällä me olemme nyt, se pieni jäännös Suomen sotaväestä, muutamassa kylässä. Mitä meistä edespäin tulee, en minä tietää taida. Mutta olen minä kaikissa vaaroissa ja vaivoissa, Jumalan rukoilemisen jälkeen, aina minun Margareettaani mielessäni pitänyt, ja jos kuningas olisi elää saanut niin kyllä kaikki hyvin käynyt olisi. Kerran kumminkin rauha on tuleva, että minä jälleen Suomeen saan tulla; mutta jos siihen rupee aika kovin pitkäksi tulemaan, niin en minä taida vastaan seisoa, vaan tulen minä sitten ylitse sinne, että minä nähdä saan sinun, minun sydämeni rakastetun, vaikka vieläkin pahemmin kävisi.

Yksi meidän miehistämme, niistä jotka ovat eronsa saaneet, koska he tunturien ylitse-menon kautta sotapalvelukseen kelvottomiksi tulleet ovat, ja jolla ei täällä mitään ole, josta hän elää taitaisi, ja joka ilman sitä haluaa kotiin päästä, aikoo koettaa pohjan-lahden ympäri vaeltaa; ja koska hyvin näkyy että hän raajarikkoinen on, vaikka ei luodeilta ja miekoilta huonoksi tehty, niin luulen minä että hän pääsee edes, niin hyvin kuin hän jaksaa. Hänen tiensä käy läheltä Piijalan ohitse, ja on hän luvannut Pekalle tämän kirjeen jättää. Elli on kyllä niin kekseliäs, että hän tämän kirjeen taitaa sinun käsiisi laittaa. Kirjeen päälle en minä päällekirjoitusta kirjoita, en myöskään nimeä alle, ja jos minä toisen kerran kirjoittaa saan, niin en minä tästä kirjeestä mitään puhu, ettei sinua mikään haitta kohdata mahtaisi, jos se vääriin käsiin tulla mahtaisi.

Pahoin minä viihdyn täällä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa jossa ei mitään tekemistä ole; mutta tässä joutilaisuudessa minä aina koko päivät sinua ajattelen. Jos minä edes taitaisin saada tervehdyksen sinulta, mutta sitä ei ajatellakaan tarvitse, enkä minä mitään tiedä tulevaisuudeksi ajatella ja ylös-panna, mutta toivon vaan parasta.

Elä hyvin, sinä minun sydämeni rakastettu, mahtakoon Jumala sinulle kaikkea iloa ja onnea siunata ja ennen kaikkia mahtakoon hän meille sen onnellisuuden suoda että me pian yhteen-tulla saisimme, ettemme enään erillämme elää mahtaisi, niinkuin kaksi, joilla ei toisillensa mitäkään rakkautta ole.

Sinua hamaan kuolemaan asti rakastavainen puolisosi."

Melkein hengetönnä tuskallisesta säälistä oli Margareetta lukenut tämän kirjeen. Mutta — hänen täytyi toipua, hän ei uskaltanut viipyä liian kauvan, ja hänen täytyi taasen näyttäytyä levollisella katsannolla. Tuntuipa kuin se valta, jota hän koki saada ulkonaisen olonsa ylitse, olisi vaikuttanut häneen hyvää sisällisessäkin suhteessa. Ilo siitä, että Mauno, terveenä ja raittiina, vaaroista pelastuneena, oli taitanut kirjoittaa hänelle, rupesi nyt voittamaan sitä levottomuutta, jota hän tunsi kirjettä lukeissaan, ja hän palasi kotiin levon ja toivon tunne rinnassansa.