"Margareetanko?" kysyi Katariina rouva kiivaammin, kuin hän ehkä olisi tahtonut.
"Niin, minä kuulin kirkolla puhuttavan, että eräs sotamies oli sieltä tullut, ja hänen sanottiin sanoneen, että armeija, joka oli Norjasta tullut, oli varsin hävitetty, ja että moni tuttu täältäkin päin oli kaatunut, Katteini Ström ja moni muu, ja jotakin puhuttiin Luutnantti Malmistakin. Minä luulin hänenkin kuolleeksi, ja puhuin niin neidelle, mutta ei niin taitanut ollakaan, sillä hän oli, kuulemma, yksi niistä, jotka paraiten pääsivät vaarasta. Minä luulin herrasväen saaneen kirjeen ja kuulleen siitä ennen, koska ei se neiteen sen enempää koskenut."
Mutta jos Maiju hämmästyttämisellä luuli voittavansa rouvansa salaisuuden, niin hän pettyi. Katariina rouvaa ei käynyt helposti hämmästyttää. Ei hänen katseensa nytkään osoittanut mitään tutkivalle kamari-neitseelle, ja ajatuksiinsa vaipuneena jäi hän äänetönnä istumaan pulpetin eteen. Kun ei hän enempää Maijulle puhunut, ei sillä ollut muuta tekemistä kuin vetäytyä takaisin.
Mutta eivätpä hänen sanansa olleet tykkönään Katariina rouvaan vaikuttamatta. Huhusta armeijan häviöstä ei hän ollut paljon millänsäkään, huhujahan kulki niin monia ristiin rastiin. Mutta Maijun viittauksen Margareetasta hän selvästi huomasi oikeaksi. Saattoiko olla mahdollista, että Margareetta niin tykkönään oli eroittanut ajatuksensa Maunosta, ettei edes huhu hänen kuolemastansa hänessä herättäisi mitäkään mielen liikutusta, taikka oliko Maiju oikeassa, kuin hän luuli hänen kirjeen taikka aikaisemmin saamien tietojen mukaan tietävän hänen kertomuksensa vääräksi. Katariina rouva ei milläkään muotoa tahtonut näyttää Margareetalle, että hän piti tottelemattomuutta kovalle käskyllensä edes mahdollisena, mutta vielä vähemmin tahtoi hän käyttää Maijun vakoilevia silmiä, saadaksensa tietoa asian oikeasta laadusta. Semmoista ei ollut ajatteleminenkaan. Hän päätti sentähden jättää ajalle ja omalle vaarillisuudellensa näiden epäillyksien poistamisen.
Mutta Maiju neitsy oli toista mieltä. Osaksi oli hän itse äärettömän utelias, osaksi toivoi hän salaa, keksimällänsä tämän asian perää, pääsevänsä parempaan tuttavuuteen rouvansa kanssa. Hän rupesi sentähden niin paljon kuin mahdollista vakoilemaan kaikkia Margareetan toimia. Usein tapahtui että hän joutavilla tekosyillä etsi häntä kävelyillänsä, taikka jossakin lehtimajassa puistossa, ja vähitellen rupesivat nämät seikat Margareettaa vaivaamaan, kun hän huomasi, että häntä vakoiltiin. Kun tämä ajatus hänessä kerran oli herännyt, rupesi hän tuntemaan, että Katariina rouvakin omituisella tavalla piti hänestä vaaria. Margareettaa loukkasi suuresti se ajatus, että hänen äitinsä käytti palkollista häntä urkkimaan. Tosin hänen omatuntonsa moitti häntä siitä, ettei hän todellakaan ansainnut luottamusta, kuin hän salaisuudessa oli ottanut vastaan puolisonsa kirjeen, mutta nyt tuntui hänestä siltä kuin olisi hän tuntenut paljon suurempaa halua puhdistaa itsensä. Hän tiesi itse, että jos Katariina rouva olisi häneltä kysynyt, ei hän olisi kieltänyt kirjeen saamista. Mutta tämä vakoileminen, jonka hän tunsi ja huomasi saamatta siitä kuitenkaan oikeata tolkkua, kiusasi ja katkeroitti häntä, ja hänen käytöksensä, joka tähän saakka, tottelemattomuutensa tiedosta, oli ollut nöyrää ja alituisen anteeksi-pyynnön kaltaista, muuttui nyt, hänen tyytymättömyytensä tähden, pakolliseksi ja kylmäksi, niin että äidin ja tyttären väli tuli yhä töykeämmäksi.
Ei Margareetta näitä uusiakaan huoliansa tahtonut Sesilialle ilmaista, sillä ei hän tahtonut hänen sieluunsa kylvää tyytymättömyyden siementä äitiänsä kohtaan. Mutta Sesilia itse, hento ja tunnokas heikommallekin liikutukselle ja kosketukselle, tunsi pian levottomuuden tunteen, jota hän ei taitanut selittää. Hän huomasi, että jotakin oli tapahtunut, mutta hän ei tietänyt mitä se oli; ja kahta hellemmästi ja suloisemmasti keijuen äitinsä ja sisarensa ympärillä, koki hän poistaa sitä kylmyyttä, jota hän tunsi ympärillänsä.
Kaikesta pahasta ei mikään ole niin vaikeata, kuin puolinainen, epämääräinen, se paha, jota ei oikein tiedä kuinka siihen pitäisi tarttua, saadaksensa sitä kiinni. Ei myöskään löydy mitään, joka niin kuolettaisi perheen hyvän olon, kuin epämääräinen tyytymättömyys, toistensa huomaaminen, kursasteleminen, jossa jokainen koettaa välttää loukata toista, juuri sentähden ettei ole tuota sydämen lämpeyttä ja hyväntahtoisuutta, joka vaikuttaa, ettei milloinkaan muistetakaan loukkaamista peljätä.
Niin oli nyt Katariina rouvan ja hänen vanhemman tyttärensä välillä vähitellen syntynyt kursastelevainen, kohtelias ja kylmä suhta, tosin määräkkään olon sijaan, joka ennen heidän välillänsä oli ollut, mutta se oli ollut määräkäs sentähden, ett'ei kumpikaan tahtonut sisällistä sydämellisyyttänsä ja lempeyttänsä osoittaa. Nyt taasen oli suhta kylmää sentähden, että tahdottiin sisällistä tyytymättömyyttä salata. Tuskin ulkopuolinen tarkastaja kuitenkaan olisi mitään eroitusta huomannut.
9.
Oli sunnuntai ilta Elokuussa v. 1721. Hieno tuulen viuhka ainoasti karehti uhkean Nevan pintaa, jolla kiiti loistava rivi veneitä, niin kutsuttuja bojia, joissa Pietarin ylpeät ylimykset, toiset neljän, useat kahdenkintoista soutajan soutamina, ottivat osaa Nevan laivaston liikkeisin. Ensimmäisenä rivissä loisti amiraalin pursi, jonka maston huipusta päällys-lippu uhkeasti liehui. Äänekäs soitto kaikui useasta lähinnä seuraavasta purresta, ja Nevan vasenpuolisen rannan rakennuksista tervehtivät laivastoa monen monet laukaukset pienistä kanuunista ja nikhakoista. Yksi pursi kiiti, kuuden miehen soutamana, milloin edellä milloin muitten keskellä, eikä näyttänyt ottavan osaa toisten liikkeisin, vaan ainoasti tarkasti seuraavan niitä, ja milloin moittien yhtä taikaa kiittäen toista, kiitävän pitkin kaikkien tointa tarkastamassa. Tämä keveä, avoin alus kuljetti itse keisari Pietaria, vaikka hänen ylhäiset ylimyksensä, joita keisarillinen tahto esti vaunuilla kulkemasta hovissa, kuitenkin saivat käyttää katetuita pursia.