"Mitä Suomi minulle on?" keskeytti Pietari, "pitäköön Ruotsi sen eduista huolta."
"Pitääkö tämän, melkein viimeisen veripisaransa vuotaneen maan, näin kurjana, silvottuna, niin, melkein kuolemaisillansa, joutuman takaisin entisiin oloihinsa, saamatta tuolta mahtavalta jäähyväisiksi edes jotakin, joka auttaisi sitä parantamaan niitä haavoja…"
"Joita hän on lyönyt, aivoit sanoa. Sano vaan, Juho Petrovits! Sinä olet rohkea, mutta minä pidän sinusta. Sinä näyt tietävän, että suurien aikeiden täyttämiseksi kaikki pienet arvelut pitää poistettaman; niin, ei ainoasti omaa henkeä, miljoonienkaan henkiä ei silloin saa säästää." Taasen äkkinäisellä liikkeellä kääntyi hän pöytään päin, kirjoitti muutaman sanan eräälle paperille, sulki sen sinetillä ja antoi Juholle sanoen: "kas tässä, ota tämä, ja jos sinä ehdit sen antaa Kreivi Osterman'ille, ennenkuin rauhan-sopimus on allekirjoitettu, niin luulen minä, että osa sinun toiveistasi täytetään; mutta jos kaikki jo on valmiina, nimet kirjojen alla, niin ei saa lisää koukuitella. Jää hyvästi, Juho Petrovits!"
Kolme päivää myöhemmin kirjoitettiin Uudenkaupungin rauhansopimuksen alle. Kun nimet olivat kirjoitetut, nousivat kummankin valtakunnan valtuutetut, Kreivit Liljenstedt ja Osterman, ylös ja ojensivat toisillensa kätensä. Samassa silmänräpäyksessä ilmoitettiin Paroni Juho Brucen tuloa, joka toi kirjeitä Keisarilta. Ovi avattiin ja nuori mies lähestyi horjuvin ja heikoin askelin Kreivi Osterman'ia ja antoi hänelle Keisarin kirjeen. Samassa töytäsi veri-virta hänen huuliltansa ja hän horjui, mutta samassa tukesi häntä Kreivi Liljenstedt, jonka kasvoille levisi heikko puna, kun hän tunsi nuoren tuttunsa rauhankokouksesta Ahvenanmaalla. Äkkiä hänen sielussansa tänä hetkenä heräsi ajatus, kuinka tämä nuori, innokas mies, vertaisi häntä nuorena ja "Suomen kunnian" kirjoittajana, itseensä, sellaisena kuin hän nyt, nousneena valtion korkeimpiin arvoihin, kirjoitti sen paperin alle, joka paloitti saman Suomen. Jotakin tämän kaltaista lienee yhä liikkunut hänen mielessänsä, sillä surullisen katkeruuden mikä kuvautui hänen hienosti muodostuneen suunsa ympärille, hänen laskiessaan taintuneen eräälle sohvalle ja jättäessään hänen parille herralle seurastansa hoidettavaksi. Taasen lähestyi Kreivi Osterman, joka tämän tapahtuessa oli lukenut Keisarin kirjeen ja nyt ojensi sitä hänelle, vaivalla valtio-viisaalla näöllänsä salaten vahingon-iloansa, vieläpä ivaansa, kuin hän virkkoi: "teille, herra Kreivi en epäile ilmoittaa tätä keisarini kirjeen sisältöä, vaikka varmaankin mielipahalla huomaatte, että viivytys tällä kertaa olisi ollut teille edullisempi. Teiltä en pelkää mitäkään varomattomuutta tämän kirjeen suhteen, eikä tästä nyt enään mitään varsinasta vahinkoa taidakaan tulla, sittenkuin määrä-aika nyt jo on mennyt ohitse."
Peloittava puna hohti Liljenstedt'in kasvoilla hänen lukiessansa; suonenvedon-tapaisesti eteni kätensä nyrkkiin ja mursi kirjeen, mutta ei sanaakaan tullut hänen huuliltansa, jotka samassa silmän räpäyksessä muuttuivat lumivalkoisiksi. Äkkiä kääntyi hän pois, Kreivi Osterman'in riemuitsevalta katseelta salataksensa liikutusta, jolle hän ei tahtonut, "että hän tulisi todistajaksi," sekä laittoi yhtä ja toista Juhon mukaavuudeksi ja käski, että Ruhtinas Galitsin'ille piti laitettaman tieto hänen takaisin tulostansa ja sairastumisestansa. Turussa ei ollut lääkäriä, eikä apteekkia, mutta ruhtinaan oma lääkäri hoiti Juhoa erinomaisella huolella. Itse vietti ruhtinas usein aikaansa hänen vuoteensa vieressä, ja kuulteli huolella lääkärin toivottomia vastauksia hänen parantumisestansa.
Hiljaisella ilolla tunsi Juho, ettei hänen enään tarvinnut peljätä täytyvänsä jättää rakkaan syntymämaansa eikä myöskään että häntä siellä enään halveksittaisiin ja sieltä karkoitettaisiin nyt muuttuneiden suhteitten tähden. "Saanhan minä kuitenkin kuolla syntymämaani edestä," kirjoitti hän Sesilialle; "jos ei kuolemani, enempää kuin elämänikään, ole sille miksikään hyödyksi. Valkeneekohan milloinkaan se päivä, jolloin Suomen lapsilla on syntymämaa, vapaa, oma maa, jonka edestä taitavat elää ja taitavat kuolla? Unet, unet, milloinka te tosiksi muututte?"
10.
"Rauha, rauha" kuului koko maassa, ja "rauha" kaikui yli meren toiseltakin puolelta. Uudestaan heränneillä toivoilla valmistivat palusmatkaa kotomaahan pakolaiset, jotka vielä olivat jäljellä niistä laumoista, jotka olivat lähteneet talosta ja kodosta pelastuaksensa vihollisten hävityksestä ja jotka olivat etsineet itsellensä uuden kodon meren toisella puolella, sittenkuin heidän omansa oli hävitetty, ja jotka suurimmaksi osaksi, kerjäten talosta taloon, olivat kuljettaneet kurjuuttansa ja kertomuksia kärsimisistä ja turmioista kodissansa. Mutta useimmat harhailevista pakolaisista olivat löytäneet haudan ja muutamat, etenkin virkamiehistä kodinkin Ruotsissa. Monet, jotka pitkän poissa-olonsa tähden olivat kadottaneet kaikki vanhat ystävänsä kotomaassa, jäivätkin nyt niiden uusien luo, joita olivat ehtineet itsellensä hankkia.
Useimmat kuitenkin, vaikka hädän ja kurjuuden alaisina, riensivät kotio, niinkuin "luvattuun maahan," ja kuvittelivat mielessänsä kaikkia kärsimisiänsä loppuneiksi ja kaikkia vanhoja oloja entisellensä, kuin vaan pääsisivät rakkaasen kotoonsa. Huonoihin aluksiin tunki väkeä täpö täyteen. Heitä kohtasivat syysmyrskyt, ja suuri osa niistä, jotka vihdoinkin pääsivät kaivattuun kotomaahan, tulivat sinne kurjina haaksirikkoisina, ja löysivät entiset asuntonsa hävitettyinä. Kaupunkilaiset näkivät raunioisissa kaupungeissa, ainoastaan ani-harvat entisistä asukkaista, jotka viimeisinä vähän levollisempina vuosina olivat koettaneet ruveta jotakin liikettä ja tointa harjoittamaan, maalaiset eivät enään löytäneet talojansa. Pellot olivat muuttuneet erämaiksi, ja tuvista oli tuskin jäljellä palaneita kiviläjiäkään, jotka osoittivat missä tulisijat ennen olivat olleet. Jossa ei hävitys ollut niin suuri, oli toisia talollisia asettunut, ja he pitivät paikoistansa niin kiinni, ettei heitä ollut helppo karkoittaa siitä.
Mutta toisenkinlaisia matkustavia tuli Ruotsista Suomeen. Kymmenen ja viidentoistakin vuoden seisattumisen perästä olivat maan kaikki julkiset virastot, yliopistosta ruveten pienimpään oikeustoon saakka, lakkautetut. Kaikkea piti järjestettämän, kaikkea luotaman, ja hallitus lähetti uskottuja miehiänsä, tekemään ensimmäisiä, tärkeimpiä toimia. Niiden joukossa myös oli Kaarle Lejonankar. Kun hän oli innokas hattu-puoluelainen, oli hän sentähden lähetetty Suomeen, koska toivottiin tästä muodottomasta, melkeinpä elottomasta avaruudesta, saatavan kelvollista maata sille siemenelle, jota tahdottiin kylvää, että saataisiin maasta puolueen tahdon mukainen elo.