Hatanpäällä rakennettiin kiivaasti uutta huoneusta vanhalle perustukselle. Suurella ihmeellä ja mielihyvällä näkivät työmiehet eräänä päivänä vanhan puutarhurin tulevan kävellen tietä pitkin. Yhtä kankeana ja yhtä tanakkaana muodoltansa kuin ennenkin, näytti hän siltä, kuin ei aika ensinkään saisi häntä valtaansa. Tervehtien ja kysellen kokoontuivat nyt kaikki hänen ympärillensä, mutta ukko teki kysymyksistä äkkinäisen lopun sanoen ainoasti: "no, ne sakramenskatun pirut veivät minun Venäjälle, ja tässä olen nyt, mitä siinä on töllöteltävää." Sitten suori ukko suoraa päätä puutarhaan, jossa hän pian rupesi järjestämään ja sovittamaan, vähä väliltä pudistaen päätänsä epäjärjestykselle, jota hän siellä oli näkevinänsä. Eikä hän varsin väärässä ollutkaan, kuin hän piti itseänsä kaivattuna puutarhassa, sillä väen-puutteen tähden jäivät usein tärkeämmätkin työt tekemättä, saatikka sitten ne, jotka tarkoittivat ainoasti kaunistusta. Ei aikaakaan niin ukko oli mielityössänsä kiinni. Suorina, niinkuin muurit, olivat pensas-aidat pian kunnossa penkereitten ympärillä, portit ja tornit tekivät puiston viheriöitseväksi linnoitukseksi, ja aukeille paikoille niiden välissä, huomattiin ukon luovin käsin muodostavan kaikenlaisia kuvioita, joiden merkityksiä ei kukaan tajunnut, ja joista ei ukko mitään selvitystä antanut.
Neljä uhkeata kuusta, jotka kasvoivat uuden rakennuksen edessä, sai myöskin tuntea ukon saksia. Sesilia, joka aina oli paremmin kuin muut saanut ukkoa taipumaan, koki saada häntä jättämään niitä rauhaan, mutta ylevämmän tiedon katseella arveli ukko, että kaikki oli hänen ja hänen tulevan puolisonsa kunniaksi; hänen piti vaan vähän hillitsemän levottomuuttansa.
Jotenkin umpeen kasvaneet käytävät pitkin Pyhäjärven kaunista rantaa raivattiin, vanhat turve-istuimet korjattiin, uusia tehtiin puuryhmien väliin. Yöt päivät oli ukko työssä ja näytti tuskin joutavan antaa pistävää sanaa, kuin joku kertoi hänelle jotakin sotajoukosta, joka oli pitäjän lävitse marssinut taikka jostakin muusta, joka toi hänen mieleensä itäisiä tuttujansa.
Nyt oli tullut kirje, joka edeltäpäin kertoi Kaarle Lejonankar'in tuloa seuraavana päivänä. Katariina rouva kiitti Jumalaa, "että vihdoinkin se päivä oli tullut, kuin ei vihollisen voima ja valta enään estänyt jälleen näkemästä sydämelle rakkaita henkilöitä, ja kuin rauha nyt salli hänen saada hartaimman toivonsa täytetyksi, sen nimittäin, että hän sai sanoa Kaarle Lejonankar'ia pojaksensa."
Margareetta itki salaa kohtaloansa, joka esti hänen vastaan ottamasta, puolisoansa nyt, kun niin monta muuta seikkaa järjestettiin, ja Sesilia, niin, hän ei tietänyt itsekään mitä hän ajatteli. Hänen sydämensä sykki nopeammin ajatellessansa, että hän nyt sai kiinnittyä häneen, joka niin kauvan oli ollut hänen ajatuksiensa pää-määrä, jonka muisto oli ollut se peruste, josta kaikki hänen tunteensa ja tekonsa olivat lähteneet, ja kuitenkin oli hän hänelle niin vieras. Margareetalle ei hän taitanut oikein ilmoittaa iloansa eikä pelkoansa. Hän tunsi, että hänen ilonsa tuntuisi Margareetalle kipeältä, ja kuinka suuresti hän häntä rakastikin, ei hän kuitenkaan rohjennut näyttää hänelle, että hänen rinnassansa asui muuta kuin riemua.
Illalla, kun molemmat sisaret jo olivat vetäytyneet pieneen huoneesensa, ja Sesilian juuri ojentaessaan kättänsä sydämelliseksi hyvän yön toivotukseksi Margareetalle, piti laskeman päänsä pään-alaiselle, huudahti hän kimakasti ja heittäyi vavisten Margareetan syliin. Iso hämmähäkki asteli hänen valkeata pään-alastansa pitkin. Margareetta, joka oli seurannut hänen katseensa suuntaa, huomasi heti tuon kutsumattoman vieraan, ja huolimatta omasta vastenmielisyydestänsä hämmähäkkiä kohtaan, tarttui hän äkkiä siihen, juoksi heittämään sen ulos, ja tuli iloisena ja ystävällisenä takaisin Sesilian luo. "Sesilia," sanoi hän puoleksi nuhdellen, "vieläkin niin lapsekas! Etkö nähnyt kuinka helposti sitä surua kävi lieventää. Älköön sinua milloinkaan kohdatko tätä vaikeampi."
Sesilia kätkeyi itkein Margareetan syliin sanoessaan: "Margareetta, tänä iltana, miksi sen juuri tänä iltana piti tuleman? Mitä se ennustaa minulle? Tunnetko kuinka hiljaa se sykkii, se on tuskaa, tuntuu samalta, kuin silloin kun hämmähäkki sen unessa kutoi verkkoansa. Ah, enkä minä kuitenkaan nyt tahtoisi kuolla! Ja kuitenkin löytyy kuoloakin kauheampaa. Margareetta, hän ei ole nähnyt minua pitkään aikaan, kuka tietää, kun hän nyt tulee, jos enään minua lempiikään. Hän, kaikesta niin rikas, ja minä, niin yksinkertainen, niin köyhä, metsän kukkainen kasvanut sodan ja hautojen keskellä."
"Entäs sinä, Sesilia, oletko sinä varma siitä, että se kuva, jota muistosi on säilyttänyt, on sama Kaarle, jonka sinä huomenna saat nähdä?"
"Huh, Margareetta, älä puhu niin, sehän kuitenkin olisi kaikista pahin. Minkälainen hän onkin, niin täytyy minun häntä rakastaa taikka kuolla; eihän sitten taida elää, kun sydän on laannut elämästä."
Nyt tuli kamaripiika, terveisillä rouvaltansa, kysymään miksi Sesilia neiti äsken oli huudahtanut, jos hän oli peljästynyt taikka loukannut itseänsä? Sittenkuin hän oli vienyt rouvalle vastauksen, tuli hän taasen sanomaan, että Katariina rouva toivoi neidin oitis menevän levolle, eikä enempää huolia tästä joutavasta seikasta. Sesilia kiiruhti siis käskyä noudattamaan, ensin kuitenkin tarkkaan tutkittuansa pään-aluksen ja kaikki makuu-vaatteet.