Katariina rouva olisi tosin halunnut jonkinlaisella juhlallisuudella ottaa tulevaista vävyänsä vastaan, mutta hän älysi että hänen kokeensa siinä suhteessa olisi enemmän näyttänyt naurettavalta kuin juhlalliselta, hänen pienissä arvottomissa huoneissansa. Odotetulle vieraalle oli eräs huone laitettu kuntoon, seinät olivat taidokkaasti tehdyllä pärepalmikolla peitetyt ja akkunalautojen väliin pani Sesilia nyt lehtiä ja kukkaisia, joita syksy oli säästänyt, niin että kaikki näytti iloiselta ja ystävälliseltä.
Ilta tuli, kynttilät paloivat korkeissa jaloissansa, kun jonkun kuultiin ajavan pihalle. Sesilian sydän sykki melkein kuultavasti, ja heloittava puna levisi hänen kasvoillensa. Samassa avattiin ovet ja huoneesen astui solakkavartaloinen, kaunis, nuori mies, ylhäisien vapaalla käytöksellä. Vilkkaasti, mutta hienolla maltilla riensi hän Katariina rouvaa tervehtämään. Sitten kääntyi vieras heti Sesilian puoleen ja syleili häntä, sanoen: "ja nyt, kaunis morsiameni saan vihdoinkin nähdä ja tervehtiä sinua." Hänen äänensä soi puhtaasti ja kauniisti, tuolla tukholmilaisen puheen soinnulla, jota me pidämme niin miellyttävänä.
Ilta kului pian. Katariina rouvan sydän tykki äidillisestä ylpeydestä ja riemusta tulevaisesta vävystänsä. Ei hän kuitenkaan sallinut, että tavallista lepo-aikaa kauemmin valvottiin, joka ehkä muuten poikkeuksena näin rakkaan ja harvinaisen vieraan tähden olisi saanut tapahtua: mutta hän kuuli Kaarlen olevan väsyneen matkastansa, jota tämä kuitenkin kohteliaalla hymyllä ilmoitti erehdykseksi.
Seuraavana aamupäivänä ehdoitettiin kävely. Suurimmalla mielihyvällä seurasi Kaarle kaikkia Sesilian liikkeitä. Hän näytti yhtä-mittaa hänessä keksivän uusia suloisuuksia. Sesilia oli vielä niin nuori kun hän viimeksi hänen näki, että hänessä vasta myöhemmin oli kehittynyt tuo hempeä hentoisuus, joka ehkä olisi näyttänyt liiankin hennolta, liian kasteiselta, ellei sitä olisi peittänyt leikillinen iloisuus. Sesilia uskalsi vielä tuskin katsoakaan sulhoansa, mutta tuntui siltä, kuin hän ylpeästi olisi tahtonut sanoa tutuille puille, järville ja koko seudulle: "katsokaa, katsokaa, semmoinen hän on, niin herttainen ja niin jalo!" Ja taasen hän vapisi, hän ei tietänyt miksi, mutta hänen nöyryytensä kuiskasi hänelle, että tuo oli sentähden kuin hän oli niin vähäarvoinen hänen rinnallansa.
Kaarle oli kyllä huomannut mitä hän oli nuoreen morsiameensa vaikuttanut, ja vaikka ei hänelle ollut outoa, että häntä etsittiin ja ihailtiin, mielistytti se kuitenkin häntä. Sitä suurempaa mielihyvää osoittivat sentähden hänen silmänsä, kun hän katseli häntä, ja sitä sydämellisemmästi ja luottavammasti puheli Sesilia, jota tehdessä useinkin maailman oppineen miehen huulille tuli hieno hymy, semmoinen, jolla kuullaan miellyttävän lapsen sievää papatusta, ja lapsellisia tuumia.
Sesilia mainitsi Juhon nimen, ja hänen silmänsä kyyneltyivät, kun hän liitti: "ah, Kaarle, vahinko, ettet saanut häntä tuntea. Hänestä sinä oikein olisit pitänyt."
"Hm," vastasi Kaarle, "vähän ihmetellen olen kuullut, että tulevaisen anoppini perheessä on oleskellut mitä tuttavimpana ystävänä mies, joka oli Venäjän palveluksessa. Mutta vielä enemmän minua ihmetyttää että pikku Sesiliaseni puhuu hänestä noin lämpeästi."
Sesilia puolusti nyt innokkaasti poismennyttä ystäväänsä, siksi kunnes Kaarle hymyillen keskeytti häntä sanoen: "kaunis morsiameni puhuu erinomaisen lämpeällä innolla tästä nuoresta miehestä."
"Miksi en sitä tekisi? Hän oli meille veljenä nyt jo loppuneina aikoina; ja minusta tuntui usein, kuin sinä olisit hänen kauttansa minulle puhunut. Kun en itse taitanut ajatuksiani selittää, ja hän ne puheillansa kirkkaasti valaisi, taikka kun hän opetti minua näkemään elämän totuuden ja ihanuuden, silloin ajattelin usein, että oli ihan kuin sinä olisit hänen minulle lähettänyt."
Nämät sanat ja kirkas viaton katse, jolla Sesilia ne virkkoi, sai taasen Kaarlen huulille tuon pikaisen hymyn, ja hän sanoi: "mutta eikö hempeä morsiameni huomaa, että minulla olisi taitanut olla syytä mustasukkaisuuteen?"