"Sinä puhut kummallisesti, Kaarle. Enkö minä ollut sinun kauvan ennen kuin tiesin Juhon maailmassa olevankaan ja eikö hän ollut mitä hän minulle oli, juuri sentähden että hän sielussansa oli sinun kaltaisesi, semmoinen kuin minä muistin sinun jo poikana olleen? Sama palava jalouden ja totuuden into, sama rakkaus syntymämaahan, jonka edestä veri ja henki ja vieläkin kalliimmat edut ilolla uhrattaisiin. Mutta nyt olit sinä poissa, me olimme täällä pelkkiä naisia, ja me tarvitsimme isää taikka veljeä. Sitten vasta, kun minä hänen opin tuntemaan, tuntui kuin olisi sinun kuvasi sydämessäni selventynyt."
Kaarle aikoi vastata, mutta samassa tuli poika juosten täyttä nelistä, että oli mahdotonta olla häntä huomaamatta, etenkin kun hän tulla räiskytti keskellä muutamia vesilätäköitä, joita oli kokoontunut keskelle tietä, reunojen ollessa kuivat. Kun hän huomasi häntä vastaan tulevan herrasväen, hiljensi hän vauhtinsa ja seisoi katsellen heitä pitkästi tukkansa alta, molemmin käsin nostaen ylös valkoisia palttina-housujansa, joiden yläpuoli oli lumen kaltaista, mutta joiden alapuolella oli märkä, santainen reunus.
Margareetta oli tahallansa vähitellen jäänyt Kaarlesta ja Sesiliasta, hän tiesi että Kaarlen täälläolo nytkin jäisi lyhyeksi, ja harvoiksi ne hetket, joilla kihlatut saivat rauhassa puhella: hän tahtoi sentähden nyt antaa heille tilaisuutta siihen. Kun poika tuli häntä vastaan hymyili hän häpeillään ja kynsi korvallistansa, toisella jalallansa raappaisten santaa, jonka tempun piti kumarrusta merkitsevän. Sitten kääntyi hän katsomaan Kaarlea ja Sesiliaa, jotka jatkoivat matkaansa eteenpäin taaksensa katsomatta, ja sitten otti hän, tärkeän näköisenä, kirjeen taskustansa ja antoi sen Margareetalle, joka jo oli tuntenut ja tervehtinyt häntä.
Äkkiä punastuen ja ilosta vavisten otti Margareetta kirjeen; mutta ajatellen, että tuon rakkaan sanoman tuoja tarvitsisi palkkiota, sanoi hän: "tule kartanolle lepäämään, Pekkaseni, olethan sinä väsyksissä. Mutta ethän kotoa saakka ole juossut tänne tätä tuomaan."
Pekka kurkisti tukkansa alta oikealle ja vasemmalle, ennenkuin hän vastasi; mutta rohkeni kuitenkin vihdoin sanoa: "en, minä pääsin enemmän kuin puoli matkaa isän rattailla, joka meni Myllymäkeen. Äiti käski minun rientää takaisin, niin pääsen hevosella takaisin taas, kun isä palajaa tyhjillä kärryillä, jos vaan ensin sain tavata neidin yksin."
Pieni sanansaattaja ei milläkään muotoa suostunut tulemaan taloon, ja Margareetan kysyttyä kuinka isä, äiti ja sisaret jaksoivat, joihin poika sievästi ja nyt jo ujoilematta vastasi, otti Margareetta taskustansa pienen valkoisen rahan, jonka hän antoi pojalle, joka onnellisena rikkaudestansa täyttä karkua lähti rientämään takaisin maantietä pitkin, huolimatta siitä kuinka hän lensi vieraan herrasväen ohitse, jotka jo olivat ehtineet melkoisen matkan päähän.
Kun Margareetta näin oli jäänyt yksin avasi hän kirjeen ja silmäili, astuessaan tietä pitkin, muutamia riviä siellä täällä, mutta pisti sen pian taas taskuunsa ja rupesi astumaan vilkkaammin, saavuttaaksensa toiset ja samalla muistuttaaksensa heitä kääntymään takaisin, että ehtisivät kotiin päivällis-tunniksi. Pian sen jälkeen kuin he olivat tulleet kotiin sai Margareetta tilaisuuden lukea kirjeensä, toisen kahden vuoden kuluessa!
"Margareetta, minun sydämeni valittu ja elämäni vaimo!
Onko sinun rakkautesi vielä luja ja oletko vielä sydämessäsi minun omani? Niin, en minä milloinkaan, edes minun sisimmäisessä sielussani sinua petollisuudesta epäillä taitanut ole, sillä luottamus sinuun on se valo ollut, joka minun tässä pimeydessä valaissut, ja tässä murheellisessa erossa lohduttanut on. Tuhannet kerrat olen minä itseni äkkiä valmistanut, itseäni taasen Suomeen laittaakseni, sinun ihanaa katsantoasi nähdä saadakseni, mutta on aina silloin mieleeni sinun varoituksesi tullut ja sinun sanasi kuinka suureksi sinun surusi tulisi, jos minä sinun tähtesi kuhunkaan onnettomuuteen tulla mahtaisin, ja olen minä sitten jälleen jäädä päättänyt, vaikka Jumala sen tietää millisellä sydämellä. Ainoa lohdutus on sinua ajatella ollut, ja koettaa parempaan tilaan päästä, että minä itseni sinun sukulaisillesi ilmoittaa taitaisin. Mutta kaikki on minulle vastoin-käynyt. On nyt kuitenkin taasen parempaa toivoa. Kuuluu Suomessa uutta sotaväkeä ylös-pantavan, ja on minulle katteinin virka luvattu. Se paisti on totisesti laiha tarjottavaksi, mutta parempaa ei taida isoon aikaan tulla, ja olen minä nähnyt, että sinä huonommallakin iloinen ja tyytyväinen olla olet taitanut. Ajattelen minä sentähden: jossa rakkaus asuu, laihakin ruoka kelpaa. Tahtoisin kuitenkin sinulle parempaa tarjota taitaa, kuitenkin on nyt, Jumalan kiitos, se kallis rauha, ja minä taidan sinua näkemään tulla, ja halajaa minun sydämeni niin, ett'en minä pelkästä halusta minun toimiani oikein tehdä taida. Jos sinä, minun sydämeni valo ja elo, edes muutaman rivin sinun kädestäsi minulle tulla taitaisit antaa, tulisi minun haluni vähän hiljennetyksi. Tosin tiedän minä sinusta että sinä elät, mutta paljoa muuta en minä sinusta ole tiedokseni saanut.
Peljäten jotakin harmia sinulle tulevan, en minä tätäkään kirjettä uskalla sinulle suoraan laittaa, vaan saa Elli sen jälleenkin toimittaa. Mahtakoon se sinun terveenä tavata.