Hyvin tiedän minä, että minulla sinun sukusi kanssa kova kamppaus edes-seisoo, mutta pahempia kuin kasakat ja kalmukit eivät he olla mahda, ja olen minä enemmän kuin yhden kerran, kaikesta vastustelemisesta huolimatta, lopuksi kuitenkin Jumalan armosta voittanut. En minä kuitenkaan enään sama hurjapää ole, kuin ennen, joka, paitsi Jumalasta, ei mistäkään huolinut, sillä tulin minä niin kuin toiseksi ihmiseksi siitä ajasta, kuin minä sen suuren edesvastauksen ja onnen sain, että sinua, minun sydämeni rakastettu, suojella ja puolustaa. Kuitenkin minä sen nähdä tahdon, jota minun vaimoni minulta kieltää, ja vastoin minun tahtoani minulta estää tahtoisi, jos se vielä kuningas taikka ruhtinas olla mahtaisi, ja pitää minun sinun, Jumalan avulla suorasti, ilman vilppiä ja kavaluutta voittaman, toivoen, että Jumala minulle tässä asiassa voiton antaa mahtaa, ilman että sinun siitä mitään kärsiä tarvitsee."
Loppuosa kirjettä sisälsi lähempiä selityksiä hänen ylenemistoiveistansa ja arveluja tulevaisuudestansa, kertomuksia kaikenlaisista tapauksista kuluneella vuodella, ja lupauksen parin kuukauden päästä tulla Suomeen.
Päivän viipyi Kaarle vielä ja lähti sitten luvaten tulla takaisin jouluksi. Sesilialle oli ero nyt vaikeampaa, kuin hän oli luullutkaan, hän, joka aina ennenkin oli elänyt eroitettuna ajatuksiensa esineestä; mutta nyt oli, kuin hän nyt vasta olisi tuntenut tarpeen tuntea lemmittyänsä ja omistaa hänet. Hän ei nyt enään tyytynyt sydämensä pelkkään uni-kuvaan.
Mutta joulu lähestyi ja sen kanssa jälleen näkemisen toivo. Margareettakin luki viikkoja ja päiviä. Hän toivoi Maunonkin joulun aikana tulevan, ja että hänenkin kohtalonsa silloin määrättäisiin. Häntä vaivasi tämä epätietoisuuden tila, jossa hän eli, ja se vaiti-olevaisuus, jota hänen äitiänsä kohtaan piti osoittaman. Jotakin nyt kuitenkin päätettäisiin, hän saisi ainakin käyttäidä rehellisesti ja suorasti, kuinka sitten asia kehittyisikin. Alituinen salattu levottomuus, jota joskus vähän uuvuttivat kirkkaammat toiveet, joskus taasen eri muotoisena kalvoi hänen sydäntänsä, mutta jota aina piti salattaman, oli vähitellen häntä sortanut. Hänen kasvonsa olivat vaalistuneet, eivätkä hänen askeleensa enään olleet niin keveitä kuin ennen. Usein istui hän uneksien, pää käden nojassa ja katseli ulos akkunasta, ikäänkuin hän sangen tarkasti olisi katsellut mitä siellä tapahtui, ja kuitenkaan ei hän semmoisina hetkinä tietänyt, jos ulkona oli kesä kauneudessansa, vai josko hän katseli talven yksitoikkoista lumi-pukua. Mutta sittenkuin hän oli saanut puolisonsa kirjeen ja sieltä ammentanut jälleennäkemisen toivon ja toivon, että se kiusallinen tila loppuisi, jossa hän oli elänyt, tuli hänen mielensä taasen keveämmäksi, ja toiminnon halu ja reipas mielentila alkoi karkoittaa sitä uupumusta, joka oli hänen vallannut.
11.
Oli joulu-aatto, iltapäivällä, kello ei vielä ollut neljä, mutta pimeys peitti jo seudun. Pieni lumisadekin puolestansa esti ulkona olevan näkemästä eteensä, mutta lumen valkeus valaisi kuitenkin vähän muuten syvää pimeyttä.
Eräässä talonpoikaistalossa Hämeessä oli nuori mies äsken tullut tupaan. Hänen ryhdistänsä saattoi nähdä, että hän oli soturi. Hän oli juuri pudistanut lumen vaatteistansa ja avannut pienen matka-lippaan, kun toinen matkustaja ajoi pihaan ja sitten tuli tupaan. Viimeksi tullut heitti hartioiltansa takkukarvaiset turkkinsa, itseksensä mumisten: "kas tämäpä pyry-ilma!"
Ensin-tullut meni, kuultuansa toisen puheen, pari askelta lähemmäksi; ja sittenkuin hän hetkisen oli toista katsellut, sanoi hän: "niin todellakin, te olette varmaankin pelastajani Norjan tuntureilla, Katteini Malm? Ettekö tunne minua, joka ilman teitä nyt tuskin olisin matkalla kotiin?"
"Ah te, nuori herra! Onpa hupaista nähdä teitä niin terveenä ja raittiina nyt. Ja todellakin, ilmakin tänä iltana muistuttaa tunturi-pyryä."
"Ei auta minkälainen ilma on, kun vihdoinkin on toivoa monen vuoden perästä saada nähdä omaisiansa, ja lisäksi vielä jouluaattona."