Katariina rouva ei sallinut pitkää sanelemista tästä, vaan piti keskustelun loppuneena. Vähän sen jälkeen kutsuttiin sisälle "Flinkiska," entinen Maiju neitsy, joka syvään niiaten ja kovasti nyyhkyttäen pysähtyi ovelle.
"No, Flinkin matammi, mikä onnettomuus teitä on kohdannut?" kysyi
Katariina rouva säälivästi.
Kyynelvirta oli ensimmäinen vastaus, mutta sitten tuli yhtä kova sanavirta, jolla Maiju kertoi onnettomuuttansa. Flinki oli ottanut itsellensä rusthollin, sittenkuin semmoinen määräys oli tullut, että jokainen, joka ottaisi varustaaksensa ratsumiehen talosta, saisi ottaa omaksensa hyljättyjä rusthollia. Niin hän oli valinnut yhden ja ottanut sen haltuunsa. "Mutta," jatkoi hän kertomustansa, "juuri kun me keskiviikkoaamuna syömme suurustamme, sanoi Flinki: tiedätkö tästä rusthollista tulee hyvä, ja nauroi kuinka mukavasti hän oli sen saanut. Niin, niin kyllä se saattaisi hyvä olla, jos ei se olisi tämmöisessä suomalaisessa pitäjässä, sanoin minä. Yhtä kaikki, sanoi Flinki, kyllä silläkin saattaa hyvät puolensa olla, ja hän näytti niin salaiselta, että minä juuri aivoin kysyä mitä hän tarkoitti. Mutta samassa avattiin ovi ja kukas tuli sisälle? juuri Majuri Fieant, hän joka ennen oli Kajaanin päällikkö ja hänenpä tuo rustholli ennen oli ollutkin. Ja hänellä oli kädessänsä suuri piiska, jolla hän oli ajanut, ja hän huusi kuin kaleija, että meidän oitis piti korjaaman luumme hänen talostansa. Mutta Flinki, joka tiesi oikeuden olevan hänen puolellansa, hän kumarsi vaan ja nauroi ja käski herra Majurin istumaan alas, mutta arveli, että rustholli nyt oli hänen. Mutta herra Jumala, silloin toista tuli. Fieanti tuli niin valkoiseksi kuin riepu naamastansa, ja eipäs aikaakaan niin tarttui hän Flinkiin yhdellä kädellänsä ja renkiin toisella ja heitti ne pihalle, ja minä juoksin pakoon niin pian kuin ikänäkin pääsin, hän meidän perässämme piiska ilmassa, siksi kuin me pääsimme tiluksilta pois. Mutta renki-tolvana jäi seisomaan pihalle, eikä tullut isäntäänsä auttamaan. — Nyt ne ovat ottaneet nimismiehen viran Flinkiltä, eikä hän nyt tiedä mitä hänen pitää tekemän, kuin Fieanti vastoin kaikkia lakia ja oikeutta otti meiltä rusthollimme. Me olemme nyt olleet täällä lähellä Flinkin sisaren luona, ja Flinki lähti äsken katsomaan itsellensä toista paikkaa, mutta minä en tiedä, minne minä sillä aikaa pääsisin katon alle."
"Aluksi taitaa Flinkiska jäädä tänne," sanoi Katariina rouva, "ehkä teidän miehellenne onnistuu saada koto. Täällä on paljon työtä, kehräämistä, kutomista ja neulomista tyttäreni häiksi, ja jos te tahdotte auttaa, niin sopiihan kaikki hyvin."
Maiju niiasi ja suuteli Katariina rouvan hameen lievettä ja astui ulos mielistyneenä, sillä kyllä hän tiesi, että Flinki oli puolensa pitänyt ja ett'ei häntä mikään hätä uhannut, mutta hänen mielestänsä oli hauska saada olla häitten valmistuksissa ja häissä, sillä aikaa kuin hänen miehensä oli toimi-matkoillansa, ja nyt oli hän tyytyväinen, kuin hänen temppunsa oli onnistunut.
12.
Sesilian iloista onnea pimensi joskus pieni varjo. Hän ei itsekään oikein tietänyt mitä se oli, mutta hän tunsi epämääräisen levottomuuden, ja hän moitti sitä itse, luullen sitä myötäkäymisestä pahantapaiseksi tulleen lapsen tyytymättömyydeksi. Olihan hänellä kaikki mitä sydämensä taisi toivoa, ei hän edes unissansakaan taitanut kuvitella Kaarlea miellyttävämmäksi ja hempeämmäksi, kuin hän oli; ja kuitenkin, miksi toisinaan oli, niinkuin hän olisi vetäynyt takaisin, ettei hänen olisi tarvinnut jäähän koskea, kun hän kuuli muutamia hänen sanojansa. Valtiollisissa asioissa näytti hän joskus olevan toista mieltä kuin Katariina rouva, mutta hän vältti kuitenkin aina pienellä kohteliaisuudella jokaista vastustamista, ja muutti puheen sievästi toiseen aineesen, niin ettei Katariina rouva sitä huomannut, eikä Sesiliakaan oikein tietänyt mitä Kaarle tarkoitti, vaikka hän aina silloin tunsi jotakin mielipahaa. Usein oli niinkuin hän olisi tahtonut tutkia Kaarlen sielun syvintä pohjaa, mutta hän sanoi sitten taasen itsellensä, että jos hänen täytyikin olla sulhollensa ihan avoin ja selvä, ei hän kuitenkaan morsiamena saanut häneltä samaa vaatia. Ja kuitenkin se kiusasi häntä, hän luuli joskus tuntevansa häntä vähemmin kuin milloinkaan, eikä hän tahtonut itsellensä tunnustaa, että hän pelkäsi hänen sielunsa tuntemattomissa seuduissa löytävänsä pahoja pilkkuja, joita hän nyt ei nähnyt. Mutta harjaantunut maailman mies peitti ajatuksensa, ja ainoasti hienoa hempeyttä ja kevyttä pilaa huomattiin hänen puheissansa, semmoista, jota silloin pidettiin hienouden ja somuuden kukkaisena. Meidän aikoinamme semmoista tapaa pidettäisiin vanhan aikuisena, ehkäpä turhamaisena ja naurettavanakin. Eräästä Kaarlen kirjoittamasta kirjeestä saatamme vähän nähdä, mitä eivät puheensa osoittaneet. Se oli samaan aikaan kirjoitettu eräälle Tukholmassa olevalle tuttavalle.
"Ei, veikkoni, niin eivät naima-ajatukseni ole minua valloittaneet, ettei minulla olisi aikaa asioiden menestymistä hoitaa, mutta tässä kurjassa tuvassa on kaikki vielä niin huonolla kannalla, ettei vielä ole mahdollista tästä mitään erityistä sanoa ja kertoa. Mitä minä hallitushoidon suhteen olen taitanut ehdoittaa, sen olen hiljan asianomaiseen paikkaan lähettänyt, ja minä luulen, että herra siellä ne hyväksyy suuriakaan muutoksia tekemättä. Ehdoituksissani on paljon semmoistakin, joka niin järjestettynä saattaa olla heille hyödyksi. Minä arvaan tärkeämmäksikin sen voiton, joka tästä menetyksestä saattaa tulla kuin ensi silmällä näyttäisi.
Pitäkäätte vaan siellä kotona varalla, ettette päästä tärkeimpiä asioita huonontumaan sillä välin kuin me korjaamme ulkovarustuksia. Olkaat tarkat ja varovaiset; minusta näyttäisi kuin muutamat korkeudessa tahtoisivat rauhasta vetää omaa hyötyä, mutta teidän pitää varovasti laukauksianne tähtäämän, muistaen että kohtuus on aina parasta. Idästä kotoisin oleva ja eteläinen näyttivät vähän erimielisiltä ennenkuin minä lähdin tänne, mutta se erimielisyys ei nyt taitaisi olla varsin sopivaa, vaan taitaisi olla parasta hoitaa asiaa varovasti, olla levollisen näköinen ja antaa heidän pitää toinen toistansa tasapainossa, niin kauvan kuin tämä käytöstapa kelpaa, mutta varovasti, sillä ei ole juoksemista kahden jäniksen perässä, eikä ole pitämistä suutansa niin ammollansa, että sinne tulee pelkkää tuulta, vaikka tosin asian hoitamiseksi pitäisi kaikkia tilaisuuksia käyttää.
Pitäkäät myöskin huolta ukosta siellä kulmassa, sillä hänellä on väliin tuumansa, eikä siitä mitään vahinkoa olisi, jos häntä huomautettaisiin pitämään silmänsä auki, mutta tämän pitää tapahtua erinomaisella taidolla ja kohteliaisuudella, ettei ukko rupeisi epäilemään, että koitetaan häneen vaikuttaa, sillä sitä hän ei suvaitse. Minä en nyt tahdo erityisiä asian haaroja selittää; vaan toivon ettei siitä mitään vahinkoa tule jos minä tapaamaan saakka annan sinun kirjoituksistani urkkia tietoja.