Molempien sisarten välillä oli varovaisuus, joka oli sangen kiusallinen molemmille, ja joka yhä vaan lisäsi heidän salaisia huoliansa. Sesilia ei tahtonut eikä taitanut ilmoittaa epämääräistä pelkoansa Margareetalle, ja Margareetta taasen ei tahtonut katkeroittaa Sesilian mieltä Katariina rouvaa, ja vielä vähemmin Kaarlea kohtaan.
Yrjön täytyi lähteä heti joulun jälkeen. Kaarle oli myöskin useimmiten poissa, mutta tuli kuitenkin joskus muutamaksi päiväksi nuorta morsiantansa tervehtimään. Joku raskaus näytti painavan koko perhettä, Kaarle vaan oli kaltaisensa, miellyttävä, kohtelias, hienoin, kauno-puheliain, jaloimman näköinen mies. Aina kun hän oli Hatanpäällä, kokoontuivat sinne lavealta ympäri naapurit, jotka palanneina Ruotsista, jonne sodan vaaroista olivat paenneet, nyt kotona sitoivat uusia ystävyyden liittoja. Kaarle oli aina näiden seurojen henki, ja kaikki ylistivät Sesilian onnea, monet kadehtivat häntä, ja häntä itseä kalvoi salainen levottomuus, jota hän ei taitanut eikä tahtonut koettaakaan selittää, vaan usein itseänsä moittien luki oman tyytymättömyytensä syyksi.
Nuorien tyttöjen kävelyt eivät olleet ulottuneet puistoa kauvemmaksi, lumen sulaamisen ja kevätlian tähden, joka teki kaikki pitemmät matkat hankaloiksi. Kaarlen ei myöskään näyttänyt olevan mieleen, että Sesilia saloja ja mantereita käveli. "Se on niin maalaista, ei Tukholman naisten tarvitse osata kävellä niinkuin maalais-mamsellin," sanoi hän kerran niin miellyttävästi ja hienon leikillisesti hymyillen, ettei kukaan taitanut arvata, että hänen sanoissansa oli rahtuakaan vakavuutta. Mutta Sesilia tunsi sydämessänsä, että ne olivat aikomuksella sanotut, ja hän luopui näistä kävelyistänsä. Ei Kaarle niistä milloinkaan enään muistuttanutkaan. Margareettakin harvoin tahtoi mennä puistoa edemmäksi, sillä hän huomasi ettei sitä hyväksytty ja että häntä pidettiin silmällä ja sentähden hänkin ennemmin jätti pitemmät kävelyt tekemättä.
Eräänä päivänä houkutteli kuitenkin aurinko lämpeästi, tytöt lähtivät käsitysten menemään vanhaa Vappua katsomaan.
Vappu oli istunut pienen tupansa eteen ja istui katsellen laveata vedenpintaa, kun molemmat tytöt tulivat. Hän ei huomannut heitä. Hän laulaa hyrytteli hiljaa itseksensä, liikuttaen itseänsä laulun tahdin mukaan. Sesilia lähestyi ystävällisesti ja koski eukon olkapäähän. Vanhuksen katse kirkastui. "No, hyvää iltaa, neiti! Ja Kreeta neiti myöskin! Jumala siunatkoon tämän illan kaunista aurinkoa! Sitten on monta vuotta, kuin minä olen kevät-aurinkoa nähnyt, ehkä tämä nyt on minulle vanhalle viimeinen. Huh, neiti," sanoi hän kuin Sesilia pani kätensä hänen kädellensä, "ei sinun kätesi saa kylmetä, ennenkuin sen, joka jo kaksikymmentä vuotta jähmettymistänsä on odottanut. Nuoret kukat, älkäät antako minkään madon sydäntänne kalvaa, ottakaat se pois vaikkapa sitä seuraisi kappale sydämestänne, sillä jos se jää sinne niin se kalvaa koko sydämenne. Syvällä, syvällä sydämessä, täällä sydämen pohjassa puhuu ääni, hiljaa ja salaa. Kuunnelkaa mitä se sanoo, niin te saatte tietää paljon mitä teillä on tehtävää, ja te taidatte välttää paljon pahaa tieltänne, jos teillä vaan on uskallusta."
Aurinko vaipui kunnaitten taakse järven toisella puolella; saaret ja niemet loivat synkkiä varjoja sen peilipinnalle. Vappu katseli vaieten vettä, hänen silmänsä seurasivat vaipuvaa aurinkoa. Raskas, kovin raskas huokaus kävi eukon huulilta, ja hän sanoi: "surulliset muistot auringon iloisessa valossa saivat mieleni kummallisen raskaaksi. Minä unohdin, että neidit ehkä tahtovat juoda hyvästä lähteestäni. Mutta näempä tytön menneen vettä noutamaan."
Äänettöminä ja mietteissänsä lähtivät tytöt kotio. Kummallisina ja kammottavina olivat eukon sanat soineet Sesilian korvissa, ikäänkuin vaikeana enteenä; Margareetasta ne olivat kirkkaita ja onnea ennustavin.
13.
Muutamaa viikkoa myöhemmin lähti Katariina rouva tulevaisen vävynsä ja molempien tyttäriensä kanssa suurella, perinpohjaisella prameudella matkalle Tukholmaan, ja ensin Turkuun, jossa piti viivyttämän siksi kunnes se laiva tulisi valmiiksi lähtemään, jolla oli tilattu sijaa. Margareetta oli alakuloinen, hän ei ollut Maunosta mitäkään kuullut. Tosin ei hän epäillyt häntä, mutta päivä päivältä tulivat hänen huolensa yhä suuremmiksi, kuin ei hän saanut kuulla hänestä mitään, eikä myöskään taitanut itsestänsä hänelle mitään tietoa antaa.
Matkustajat asuivat eräässä talossa, jota hävityksen jälkeen oli ruvettu kunnostamaan. Kolkkous vallitsi vielä kaupungissa, ja takaisin tulleet asukkaat hiipivät hiljaa ja huolehtien surullisien raunioitten keskellä. Nyt ruvettiin kuitenkin jo rakentamaan ja parantelemaan.