"Että irvihampaat saisivat syytä ruveta uskomaan, sinun häpeevän itseäsi näyttää? Ei, kauniimpana, loistavampana kuin milloinkaan."
"Kaarle, min'en voi, sydämeni kärsii."
"Sydän! oh, kaunis morsiameni, suuressa maailmassa ei sydäntä käytetäkään. Usko minua, sen pienen kalun saatat kernaasti jättää Suomeen. Sillä ei ole mitään täällä tekemistä. Kas niin," jatkoi hän ripeästi ja teki hät'hätää valmistelematta pienen runon ajan maun mukaan:
"Allons ma Zephise an jeu.
Vos moutons vous regardent en bêlant,
Dans vos yeux ils cherchent le feu,
Mais n'y trouvent qve de l'ean à ce temps."
[No nyt, paimettareni, leikkiin.
Lampaamme katselevat teitä määkyen,
Silmistänne etsivät he tulta,
Mutta löytävät sieltä vaan vettä.]
"Ah, Kaarle, et sinä ennen pitänyt sydäntä tuommoisena liiallis-kaluna."
"Ah, kaunis Sesiliani, haaveksia ja olla rokossa, kumpaakin pitää kerran koettaman, sanotaan. Minä olin lapsi silloin, ja teidän järvenne ja saarenne, ja teidän harjunne, siunattuine loppumattomine näköaloineen, josta pyritään lukea aina kolmeenkymmeneen järveen, ja teidän kohisevat koskenne, joiden vieressä saattaa tulla varsin pyörälle, semmoiset menevät pojan päähän niinkuin viini, mutta vuodet kuluvat, ja miehen pitää ajatella vähän vankemmin. Kun valtiot seisovat toisiansa vastaan, kun yksi mahtava valtioliitto kilpailee toisen kanssa ja tahtoo värvätä meidän valtio-miehiämme omaksi hyödyksensä, silloin, näetkö, kaunis morsiameni, silloin ei sovi leikkiä unien kanssa, taikka kauniitten piikivien kanssa joen rannalla, vaan silloin pitää oppiman mieheksi, ja katsoman asiallista, jos kauniimmalle sukupuolelle tuntuukin vähän raskaalta, kun heidän ritarinsa uskaltavat muutakin ajatella kuin heidän sulojansa."
"Mutta eikö sydäntä tarvita, että rakkaudella maatansa kohtaan ja rehellisyydellä taidetaan puoltaa sen totista hyötyä, muista eduista huolimatta?" kysyi Sesilia lämpimästi.
"Ah, mikä sievä valtio-nero, joka koko rauhan-kokouksessa saisi hämmennyksen aikaan!" leikitsi Kaarle taasen, "mutta meidän tässä maailman kohtaloita keskustellessamme kuluukin aika. Nyt tuskin enään ennätät panna tuon sievän paimen-hatun tarpeeksi vinoon."
Sesilia ei tahtonut suostua pukeutumaan naamioita varten, mutta silloin näki hän Kaarlen silmässä niin synkän katseen, että hän hetken perästä oli valmis, luottaen siihen, että naamio peittäisi hänen murheellisen näkönsä.