"No, mikä nyt on hätänä?" kysyi Kaarle laskien käsivartensa Sesilian vyötäisille pidättääksensä häntä.
"Hämmähäkki, hämmähäkki, älä, Jumalan tähden, päästä sitä minun huoneeseni, minun ei sitten enään ole täällä hyvä olla."
"Älähän nyt," leikki Kaarle vanhalla somalla tavallansa, joka nyt oli Sesiliasta varsin onteloa, "niin hempeätä vankia en laskekaan hämmähäkin tähden." Sesilia pyrki oikein tuskalla päästä irti, mutta Kaarle, joka ei ymmärtänyt hänen pelkoansa, piti sen teeskenteleväisyytenä eikä laskenut häntä. Vihdoin päästi hän hänen vapaaksi, mutta otti kutsumattoman vieraan peukalonsa ja etusormensa väliin ja sanoi: "mutta katsohan kerran vihollistasi Sesilia. Eihän se niin ruma ole. Näetkö kuinka se on kaunis ja pilkullinen?" Sitten pani hän sen niin korkealle seinään, kuin hän ulottui. Sesilia oli silmänräpäyksessä tuolilla, karkoittaaksensa vihollistansa, mutta se oli nyt peljästynyt ja rientänyt kätkeytymään. Hän ei löytänyt sitä enään.
"Kaarle, sinä olet julma," sanoi Sesilia, tuskalla pidättäen kyyneleitänsä.
"Anna anteeksi, minä en taitanut kieltää itseltäni huvia vähän ärsytellä sinua, minä tahdoin nähdä miltä kaunis morsiameni suuttuneena näyttäisi. Mutta tule nyt ja anna suuttumuksesi tuulille. Käykäämme puistoon katsomaan mitä ukko siellä on aikaan saanut. Kaikki näyttää nyt olevan valmiina."
Hiljaisesti ja tottuneena seuraamaan Kaarlen mieliä, vaikkeivät ne useinkaan häntä huvittaneet, lähti hän hänen kanssansa puistoon. Nyt oli puutarhuri ottanut pois kaikki näköä estävät olki peitteet ja puutelineet, ja vastapäätä rakennusta irvisti kaksi ruohopenkereistä tehtyä jättiläisleijonaa kahden samasta aineesta muodostetun ankkurin rinnalla, ja ikäänkuin vahtina seisoivat niiden ympärillä neljä uhkeata kuusta, saksittuina hattujen muotoon, kuvaamaan sitä valtiollista puoluetta, johon Kaarlekin tärkeänä jäsenenä kuului. Sillä vaikkei hänen jalkansa ollut neuvostossa, oli siellä kuitenkin hänen äänensä, jonka vaikutin oli yksi neuvoston mahtavimpia miehiä.
Tyytyneenä suur-työhönsä, joka oli elävä onnentoivotus, astui vanha puutarhuri esille hattu kädessä ja mielihyvästä hymyillen. Sittenkuin Sesilia ystävällisesti oli vanhusta kiittänyt, ja Kaarle oli antanut hänelle pienen rahalahjan, ja molemmat hetken perästä olivat lähteneet puistosta, vannoi hän ettei herttaisempaa lasta löytyisi koko maailmassa, kuin nuori morsian.
Kaarle saattoi Sesilian sisälle ja sanoi; "ja nyt, ihana jumalatar, toivon minä pian saavani tervehtää Minervaani täydessä asussa. Jo aseetonnakin niin vaarallisena, kukapa häntä aseellisena taitaisikaan vastustaa?"
Sesilia jäi yksin; hän rupesi hitaasti ja vastenmielisesti ottamaan pukuansa esille, ja laski sen vuoteellensa.
"Miksi tätä narrin peliä," sanoi hän itseksensä, "tätä hovin ja ylhäisten seurojen leikkien apinoimista. Onpa juuri niin, kuin meitä puettaisiin kulkusilla varustettuun narrin kaapuun."