Eri haaroilta riensivät Katariina rouva ja Margareetta Sesilian huudosta huoneesen. Kauvan koetettiin kaikkia keinoja turhaan. Vihdoinkin onnistui saada pyörtyneen tunnoillensa; hän avasi silmänsä ja rupesi puhumaan, mutta epäselvään ja houraillen. "Semmoisenko vastauksen rukoukseeni sain? Kohtaloni, harmaa, välttämätön kohtaloni vaan! Sydän parka, sinä olet nyt verkkoon kudottuna, ole hiljaa, siipiä kasvaa, madon pesähän se vaan on, pian saat lentää ulos. Se on ihanaa, se on kaunista!"
Katariina rouva koki ystävällisellä puheella rauhoittaa häntä; mutta hänen mielihaaveensa siitä vaan yltyivät. Hän tahtoi nousta ylös, mutta vienolla väkinäisyydellä painoi Katariina rouva hänen alas vuoteelle, ja kun Margareetta hyväilevällä äänellä pyysi hänen levätä hiljaa, laskeui hän alas ja näytti pian nukkuvan, mutta hypähti taasen ylös, ja yhä raivoisemmaksi tuli hänen hourauksensa.
Margareetta meni Kaarlea etsimään. Mennessänsä eräästä ovesta, läheni häntä eräs naamioitettu ja sanoi matalalla äänellä: "Margareetta, minä olen täällä noutamassa sinua. Ole varoillasi, kun vieraat rupeevat poistumaan." Margareetta vapisi iloisesta hämmästyksestä kuullessansa tuota rakasta ääntä, mutta vastasi ainoasti: "Sesilia on kovin kipeä." Vaikka hän puhui matalalla äänellä oli joku läsnäolevista kuullut sanat. Äkkiä levisi tieto Sesilian sairaudesta. Leikit ja ilot lakkasivat, kaikki iloiset puheet loppuivat, ja, sittenkuin oli saatu tietää, että Sesilia todellakin oli kovasti sairastunut, rupesivat useimmat vieraat lähtemään pois, etteivät olisi haitaksi.
Taasen oli aamu, pimeettömän yön perästä niinkuin kesäyö on, Sesilian aivotun hääpäivän aamu. Hiljaa avattiin ovi sairaan huoneesen, ja sisälle astui kartanossa harvinainen vieras, vanha Vappu. Katariina rouva, joka istui vuoteen vieressä, viittasi eukolle tervehdyksen, ja hänen katseensa osoitti, että hän nyt tunsi jotakin heimollisuutta halpaa vaimoa kohtaan, jonka hän tiesi tuntevan samaa kuin hän itse. Vakain askelin astui Vappu Sesilian vuoteen viereen ja katseli häntä hetkisen vaijeten. Sitten sanoi hän: "nuori kukkanen, sinäkö, ennenkuin lakastunut ruoho? Montaa surua on, jotka sydämen murtavat, mutta kaikesta surusta unohdetaan viimeksi äidin suru, kun viimeinen, rakas lapsi jättää hänen yksin kuolemaan."
Katariina rouva oli syvästi liikutettu. "Vappu," sanoi hän, "monta yötä ja monta päivää valvoit hänen tähtensä, joka silloin oli niin pieni ja heikko, ja nyt menee hän pois kauniimmassa kukoistuksessansa."
"Minä en taida istua nyt, sisällinen ääni kehoittaa minua puhumaan, sanomaan mitä hän ei enään jaksa sanoa. Katso, nyt ei eroita arvo eikä rikkaus ylhäistä alhaisesta, sillä katsokaa, ylhäinen rouva, ilolla nyt tervehtäisitte pojaksenne kerjäläistä, joka taitaisi pelastaa lapsenne. Ei, mitä, — ettekö tahtoisi? Minun sieluni näkee kummallisia kuvia kylmästä ja hädästä ja hävittävistä ryöväristä, mutta silmäni näkevät vaan höyhenvuoteen ja lämpeyden ja äidin silmän. Kuka kantoi lapsen jää-haudasta ja toisen verisistä, häpäisevistä käsistä? Olisiko hän taitanut kantaa pois Luojan lähettämän kivunkin, jos hänen olisi sallittu? Kuitenkin, hyvä on ruumiin kuolla, vaikkapa nuorena ja kauniinakin, kun sydän jo ennen on kuollut. Rouva, hänen sydämensä kuoli vähitellen, älä anna sisaren sydämen kuolla. Eikö polttaisi vieläkin kovemmin, jos tämä olisi viimeinen lapsesi? Maksa ruhtinaallisesti velkasi, jalo rouva, se sopii sinulle!"
Seisoen silmät puoleksi kiinni, oli Vappu puhunut. Nyt vaikeni hän ja, haperoiden kädellänsä sai hän kiinni eräästä vuoteen jalkopäässä olevasta tuolista, jolle hän vaipui istumaan. Sanat, jotka hän oli puhunut, himmeät ja hänelle itsellensä käsittämättömät, olivat kuitenkin Katariina rouvan sielussa herättäneet eloon muistoja ja kuvia. Selvimpänä näkyi hänelle sen miehen muisto, jolta hän oli kieltänyt tyttärensä. Hän oli kuitenkin, niinkuin Vappu sanoi, kantanut yhden hänen lapsistansa jäähaudasta, ja toisen verisistä, häpäisevistä käsistä. Jos ei häntä olisi ollut, istuisi hän nyt viimeisen lapsensa kuolinvuoteen vieressä. Niin, jos hän olisi sallinut hänen ottaa pois hämmähäkki Sesilian huoneesta, olisi hän ehkä sen kautta taitanut "kantaa pois Luojan lähettämän sairaudenkin". Kuinka hän oli hänen palkinnut? Olikohan tahtonut häntä poikana tervehtää? Nämät ajatukset nöyryyttivät syvään hänen ylpeätä sieluansa, jota suru jo oli murtanut. Nyt avasi Sesilia silmänsä, katseli ympärillensä ja sanoi heikolla äänellä: "tämänhän päivän piti minun riemupäiväkseni tuleman, ja niin se tuleekin, vaikka toisella tavalla. Jumalalle kiitos, minä olen selvä nyt, minä tiedän että minä hourailin." Hän ojensi kätensä Katariina rouvalle ja Margareetalle, jotka seisoivat kummallakin puolen hänen vuodettansa, ja kun he nyt tarttuivat niihin, yhdisti hän ne rintansa ylitse ja sanoi: "äitini, toinen lapsesi menee pois, ota toinen taas rakkauteesi. Oi äitini, kuule viimeistä rukousta, jota lapsesi pyytää sinulta, älä eroita Margareettaa hänestä, josta hän ei taida erota." Margareetta vaipui polvillensa äitinsä eteen. Hänen katseensa, hänen ristissä olevat kätensä rukoilivat, mutta hän ei taitanut sanaakaan virkata.
Katariina rouva oli syvästi liikutettu. Ylpeä pää oli vaipunut alas. Nyt ojensi hän kätensä Margareetalle: "minä annan sinulle anteeksi, tee niinkuin toivot. Tulkoon hän puolisoksesi, jota paitsi minulla piankaan ei taitaisi ainoatakaan lasta olla."
Sesilia pani kätensä ristiin rukoukseksi, ja rukouksessa näyttivät hänen kasvonsa kirkastuneilta.
15.