Maiju pyörähti puhujiin käsin ja loi säkenöivän silmäyksen viimeiseen puhujaan, joka kohta veti itsensä toisten taka. Siitä lähtien tuli tytölle yhä kiireempi, jotta sekä hevonen, että kyyditsiä mieli tuskautua. Surutaloon tultuaan hän kyllä pian tapasi tätirouvan, mutta joka ei syvissä huolissaan jaksanut paljo piitata tytöstä. — Wiime aikana oli Maiju oppinut lähimäisistään, että kaikkein itsekäisimmällä tavalla valvoa ensin omia etu-oikeuksiaan ja viimeksi muiden. Hän kiiruhti pesänhoitajain luo kuulemaan yhtä ja toista, vaan ne eivät luvanneet mitään selkoa antaa ennenkun hautajaisten jälkeen. Pidoissa tapasi Maiju monen muun tuttavan keralla tynnörisepän, joka viime vuosina sai arvonimekseen: "tehtailia". Hän tervehti tytärtä enemmän iloisena, kuin surullisena pitovieraana ja puhuteltu pilkallisesti luuli ukon ilomieliseksi siitä, kun tapasi muka tulevan miniänsä, joka ei tietänyt ollenkaan siitä, että setäherran äkkikuolema oli tehtailian onneksi.
Pidoissa huhuili yksi ja toinen syrjäkareessa, ettei Maijun sulhanen enää tulekaan; se on kihlannut Ruotsissa erään ravintolamamsellin ja laittaa oman ravintolan siellä. Tiettynä oli syrjäisillä seki, ettei, isä-ukko anna yhtään penniä perintöä pojalleen saati se ei tule kotomaalleen.
Muutamana päivänä hautajaisten jälkeen kokoutui pesän-selitysmiehet herrassetälään; Maiju itse tuli omasta puolestaan. Tytön isä oli jo lapsensa ensi ikävuodella pannut rahoja sen nimeen muutamaan elinkorkolaitokseen setäherran kautta ja paitse sitä oli setä muka toimittanut kasvattinsa jäseneksi Turun "elinkautiseen henkivakuutuslaitokseen" ja vielä kolmanneksi oli patruunin hoidettavana rahat niistä viljavaroista, jotka talonpoika tyttönsä tuliaispidoissa pyhitti lapselleen. Niitä yhtä eikä toista asiakirjaa ei ollut Maiju nähnyt milloinkaan; setähän ne hoiti. Mutta se oli kaikkein kamalinta, kun niitä ei nytkään näköön saatu. Sellaisia papereita, joissa olisi ollut vähäkään tytön osaa, ei löytynyt mistään. Edellä viitatuiden laitosten asiamiehiltä kysyttiin, papereita yhä tutkittiin, mutta turhaan ja niin kaiken lopuksi Maijulla ei ollut penniäkään mistään perittävänä. Tätirouva ei tiennyt mistään asioista mitään. Ja mitäs hänelle jäi? Niin, se eläkeraha, jonka sai vuosittain kantaa kauppamiesten eläkelaitoksesta. Muutama rahaseikka kuudenkymmenen-tuhannen markan arvosta valvottiin eräästä ulkomaan kauppahuoneesta, joka jo ennen oli koettanut hakea ulos saamistaan, mutta onnistumatta. Vainajan tavarat tasautuivat siis myssyttömiksi. Tehtailiaki oli ääneti, kun häneltä ei mitään kaivattu. — Maijulla oli enää jälellä se toivo, että sulhasensa koteutuisi mieltyneenä ja vakautuneena miehenä.
Eräänä päivänä, kun setäherran talossa oli myöty viimeisiä rihkamia huutokaupalla, istuivat puutarhasohvalla tyhjässä salissa tätirouva, vanha täti, tehtailian rouva sekä Maiju. Pitkän ja tuskallisen äänettömyyden oli katkaisemaisillaan vanha täti, kun huoneesen astui posteljuoni laukkuneen. Hän hämmästyi entisen mahtavan kauppamiehen talon nykyistä näköä niin, ettei tahtonut löytää kirjettä laukustaan. Maiju, joka piti velvollisuutenaan nousta ottamaan vastaan asioitsiaa, ylen vennosti ojensi kätensä ottamaan kirjettä. Pian huomasi hän kirjeen olevan Junnalta Ruotsista. Levottomana alkoi lyödä sydämensä rinnassaan juuri, kuin olisi pakoon pyrkinyt. "Kirje on tärkeä näin pitkän ja kummallisen ajan takaa; tämä on joko kruunu kaikille suruille taikka ylen sanomattoman ilon ilmoitus; minä pelkään avata tätä, sillä olenhan tottunut nykyisin hellittämättömästi saamaan surusanomia", arveli Maiju ja samalla putosi kirje hänen vapisevasta kädestään lattialle vanhan tädin helmoihin. Vanha mainen tirkisti lopen osanottavasti tytisevää tyttöä silmiin, joissa kierteli vesipyörteet, otti kirjeen ja koettaen lohduttaa neitiä riuhtasi kirjelehden kuoresta ulos ojentaen omistajalle. Muutamassa silmäräpäyksessä luki Maiju luettavansa, puristi lipun suonenvedon tapaisesti kouraansa ja vaaleampana, kuin liinainen nenäliinansa valahti hän vanhain naisten syliin. Täti juoksi minkä jaksoi noutamaan raitista vettä, jolla koetettiin holvata pyörtyneen päätä ja käsiä; mutta ämmät ollen vanhuuttaan heikot virvoittajiksi, viittasi tätirouva palvelustytön menemään kutsumaan Antin emäntää. Se tuliki kovin kiireesti, koppoi sairaan syliinsä, voiteli otsaa ja päälakea lemuvedellä jota hän pyyhki sieramiinki. Tuosta alkoi pyörtynyt virvota, mutta ei jaksanut vielä avata silmiään.
Kaisu veti hänet yhä lähemmäs rintaansa vastaan ja sen mukaan, kun tunsi virvoitettavansa rupeavan tointumaan, kuihkasi hän aina jonku lohduttavan sanan potilaan korvaan. Hetkisen kuluttua remahutti Maiju auki suuret siniset silmänsä, veti suunsa vienoon hymyyn ja taputteli Kaista oikealle poskelle. — "Nainen vaan tuntee, mitä nainen kärsii", huokasi vanha täti. — Kauan aikaa istuivat muinoiset leikkikumppanit nuorempi syleillen vanhempaa, kuin lasta eikä kukaan rohjennut eikä tahtonut häiritä heitä. Seuraavana päivänä, kun sairas oli jotensaki toipunut, otti Kaisu hänen erinänsä luokseen yhteen kammariin. Hän pyysi Maijun myötätuntoisuudella ja kärsivällisyydellä kuultelemaan pienen salaisuuden. Kuulia kallisti päänsä ystävänsä olkapäätä vasten ja asettui kuultelemaan.
Oikein kohteliaasti lausui Kaisu. "Seikka, josta tässä nyt kerron sinulle ei ole suurellista laatua eikä suuresta arvostakaan, onhan vaan lähtöään aivan matalalta; eläkä Maijuseni tuskau sentähden minulle, jos kerron typerästi. Maiju, mahtanet muistaa äitisi kertomuksista, jotta äitini oli sinun kummisi ja oli kantanut sinut kasteelle. Hän oli kummein tavan mukaan pyhittänyt ristitytölleen pienen kumminlahjan. Näet, oli moniaita kopekoita pannut säästöpankkiin sinun nimeesi, vaikka pankissa ja pankkikirjassa hoidettiin rahojasi äitini nimellä. Isäsi oli tuon tuostaki lisännyt säästökassaasi kipeneen aina voirahoistaan; vielä äitini kuoltuaki tahtoi isäsi, että rahasi yhä hoidettaisin samalla kirjalla nimeä muuttamatta. Isäsi sairastaessa oli puhe säästökassastasi, mutta vainaja pyysi minun olemaan ääneti koko panoksesta siihen asti, kun Herrassetä ihan täsmälleen on tehnyt selityksen sinulle. Siitä päättäen katson nyt olevan ajan parhaallaan käsissä, että Maiju itse otat tämän pienen pankkikirjan. Nykyisin olen laskenut saatavasi tämän kirjan mukaan, se on noin puoliväliin neljättätuhatta markkaa. Katsos, ensimäisestä panoksesta on nyt kulunut seitsemänkolmatta vuotta."
Ihan ääneti oli Maiju kuunnellut Kaisua, ainoastaan huokaamallaan hälväsi äänettömyyttään silloin, kun puhuja mainitsi poismenneitä. Kertomuksen päätyttyä otti Maiju kirjaisen Kaisulta, katseli, käänteli sitä ja arveli: "neljättätuhatta markkaa tässä lahjoitat ystäväni minulle; äitisi oli oiva kummi, joka osasi pyhittää ristitytölleen pahan päivän varan". — Koeta kultaa tulessa, ystävätäs hädässäis. — Siitä otti hän Kaisun kädet kättensä väliin, puristi niitä kauan ja silmistään, joista nopahteli kirkkaita vesihelmiä ystävysten käsille, voi lukea täydellisimmän kiitollisuuden. Pankkikirjan hän vieläki jätti Kaisun talteen ja riensi odottamatonta saalistaan ilmoittamaan äidilleen, joka oli äsken saapunut kaupunkiin. Sen erän takaa ei muistettu kaipauksella kunnotonta sulhasta, joka niin voi jättää kaikki, mitä hänellä oli rakkaimpaa mailmassa.
"Ihminen, jonka on Luoja luotuinsa kruunuksi, olentonsa kuvaksi maailmassa asettanut, ihminen yksin elävistä kaikista saattaa muistonsa heittää, tunteensa tukehduttaa, kivenä luopua ja hekumasta hurmettuneena unohtaa kodin, josta olentonsa sai, unohtaa Isänmaan".
* * * * *
Kun noin neljän vuoden paikoille oli kulunut viime mainituista tapauksista, matkustin minä kauniina kesäpäivänä halki R:n pitäjän kirkon kylän. Vähän matkaa tuttavamme Maijun lapsuuden kodosta soman kartanon rappusilla istui keski-ikäinen nainen ja mies puettuina talonpoikaisiin vaatteisin. Pihalla ruohostossa pallerehti tuiki punaposkinen tyttö, nähdä vuoden vanha ja matalalla lavitsalla istui harmaapäinen kaunis vanha nainen, joka ei pikku tyttöä laskenut monen kyynärän matkalle luotaan. Lapsi, kun koetti puhua sopertaa mummalle, sille nauroivat rappusilla istujat oikein sydämellisesti. Minä en malttanut olla kysymättä kyytipojalta talon asukkaista, joiden puku, koti ja koko ympäristö näytti mahdottoman siistiltä. Poika änkytti vastaukseksi, että talon emäntä oli niinkutsuttu talonpojan mamselli, joka yhtäkkiä sai jostaki paljo rahoja ja otti miehekseen erään ajurin Matin Jaakko nimisen pojan, joka oli ollut moniaita vuosia Amerikassa. Tuo mumma on emännän äiti ja pikku tyttö on isäntäväen lapsi ja he kaikki elävät nyt hyvin onnellisina.