Maiju otti askelen, kaks taaksepäin; mutta emäntä pusersi kätensä rintaansa vasten ylen tyyneesti lausuen: "noin isoksi väliämme en ole aavistanut; vaan levätköön mennyt rauhassaan." Mitähän leski olisikaan voinut lainkaan nojalla täydellisiä liitto- ja sovinto-kirjoja vastaan. Ketä oli syyttäminen? Keneltä apua saatava? Herran arkistossa oli vielä yksi paperi, jota ei toki näyttänyt emännälle. Se oli se huima liittokirja, jonka ehdot oli puoleksi täytettynä Maijun kihlauksessa eikä kauppamies nyt enää piitannut, jos sen lopullinen täyttäminen jäiki sikseen.

Kohta tämän tapauksen jälkeen myötiin lesken maa karjoneen kaikkineen ja kuten on ennen sanottu joutui emäntä elatukselle. Herrassetä oli muka vanhan kauppalankonsa leskeä puoltanut niin, että hän tuli saamaan pienen eläkkeen.

Leskelä oli enää se toivo jälellä, että nähdä ainoan tyttärensä onnellisena joskus.

* * * * *

Tuli taas kesä ja monta kaivattua koteusi kesän kanssa. Maijun toivo
Junnan koteutumisesta oli muuttunut peloksi.

Kuudentoista kuukauden jälkeen Maijun kihlajaisista vietettiin Kaisun ja Antin häät morsiamen kotona, johon sulhanen muutti asumaan. Pidot olivat sievimmällään: sukulaiset ja entiset leikkikumppanit.

Maijuki äitineen oli kutsuttu, vaan jostaki syystä eivät tulleet pitoihin. Kuluu yhä vuosi, mutta eipä kuulu Maijun sulhasta eikä kirjeitäkään ala enää tulla, kun pitkien aikojen takaa. Muutamana kesän ihanimpana päivänä työskenteli äiti tyttäreneen pienessä kyökkikasvitarhassa; he olivat ja tottuneet oloonsa, he tunsivat suloisen rauhan sieluissaan, kaikki myrskyt olivat tasautuneet, kaikki turhat haaveksimiset oli Maijuki heittänyt mielestään. "Miksi äitini tänään on kaikki niin suloista? ah, jos ihminen aina voisi tuntea niin onnelliseksi itsensä, kun minä tässä nyt armas äiti sinun rinnallasi, niin pieninki asemamme olisi silloin paratiisi. Niin tyttäreni, johan me olemme ennättäneet kokea monta kohtausta enkä minäkään koskaan ole saattanut niin täydellä sydämellä iloita Luojan lahjoista, kun näinä aikona; onhan meillä kaikki elämän tarpeet eikähän ihmisetkään näy meitä ylenkatsovan, kun tietävät ettemme ole tahallamme köyhyttäneet itseämme. Mutta nyt tuossa paikassa menen naapurin eukon luo, koska hän varotti minun tulemaan." Näin keskustelunsa lopetettua nousi äiti työstään, jonka ikään sai päätetyksi. Tytärki puisteli helmansa ruohoista, nouti kammaristaan käsityön istui sen kanssa pyörtänölle.

Tarhan sivutse kävi kaitainen polku kartanoon maantieltä, mutta pihalle kävi polku toiseltaki puolen vanhan kuusiston kautta. Useammat vieraat, jotka jalkasin astuivat taloon, tulivat kuusikkotietä. Tuokion kuluttua nosti Maiju silmänsä ja katseli viime mainitulle tielle, kuni olisi joku tulia ollut odotettavanaan. Tiellä ei kuitenkaan näkynyt ketään. Vähän ajan takaa tuli maantien puolelta äitinsä kantaen pientä koppaa käsivarrellaan. Nähtyään tyttärensä yhä istumassa pyörtänöllä, poikkeusi hän hänen luo, istui tytön viereen, avasi kopan kantta ja näytteli vahvaa kulijauho-limppua, jonka oli saanut lämmintä-leipää naapurista. Maiju mietti äidilleen, jotta mahtaa naapurin eukko nyt vuorollaan muistaa teitä äiti; monta limppua sai hän ennen tästä talosta. Äiti arveli: "niin kyllä, mutta en minä ole antojani milloinkaan muistellut jälestä käsin enkä suinkaan ole niistä keneltäkään mitään velkova; vaan mitä hyvät ihmiset hyvällä sydämellä tahtovat minulle antaa, sen kiitollisuudella otan vastaan." Äidin puhellessa yhtä ja toista tyttö tuo tuostaki silmäsi kuusikkokujalle. Oli juuri äiti lähtemäisillään tupaan päivällistä laittamaan, kun pappilan musti laukata loukutti kieli ulkona suusta kuusikosta ja töytäsi mennä pihalle. "Kas, eikös tule vieras, jota tässä olen odottanut", lausui tytär äidilleen hymylllen. Äiti pyörähti tyttöönsä päin sanoen: varmaan tulee pappilasta joku, ei musti yksin kule täällä saakka milloinkaan. "Se on tosi," myönsi Maiju, "vaan kukapa sieltä nyt tulisi; tyttärilläki on kiiret uusien läninkiensä kanssa. Mutta eihän liene tulleet ne nuoret herrat, joita on odotettu Helsingistä, sittepä saavat jättää kiireensä ja käydä kylää näyttelemässä vieraille," muistutti äiti. "Kyllähän kohteliaisuus sen vaatii, mutta ei he tule meille ensimäisenä," väitti tytär. "Tulevat kuitenki", sanoi äiti, ja viittasi kuusikon polulle, josta näkyi useampia ihmisiä tuleviksi. Maiju hypähti istultaan, otti neularasiansa ja kiiruhti äidin keralla kartanoon joutuakseen vähän vaatehtimaan itseään vieraiden kunniaksi, koska olivat vielä muutaman sadan askeleen takana talosta. Mustilla ei ollut aikaa odottaa kutsua tupaan, hän mennä lönkötteli vanhan tuttavuutensa nojalla emännän edellä sisälle ja nakkausi pitkäkseen Maijun sohvalle. Emäntä oli kohta kyökissään täydessä puuhassa, kuni jo vieraat olisivat olleet tulleet kattonsa alle. Takan raudat romisivat, tuli räiski kahvepannun alla, pian oli kirkas kattilaki istumassa leimuilevalla liekillä ja emäntä kiireemmiten mennä mättäsi, lihava kun oli, ruoka-aittaan vääntämään jonku lampaan paistin eli sian kinkun viedäkseen kiehumaan; näet, vieras-vara löytyi hänellä elatusmuorinaki elellessään ja tapansa ei ollut tarjota vieraalle ja ei antaa, vaan kun tarjosiki, silloin antoiki sekä sihistelemättä pani pöydälle pötyä. Sillä aikaa olivat tuliat saapuneet pihalle, jossa Maiju jo oli ottamassa vastaan ja vei heidät kohteliaasti huoneesen. Emäntä saatuaan keitoksensa kattiloihin, pisti puhtaan sileän hihasimen päälleen, leveän esiliinan sitoi vyölleen, suorasi hiuksiaan ja sitte kaiketta kolinatta meni vieraita tervehtiin. Vieraiden etunenässä astui kylän pastori kättelemään talon vanhinta. Saati pastori olisi tullut yksin taloon, niin varmaan olisi emäntä aaviloinut vieraan tuovan jotaki ikävää sanomaa; mutta nyt kun hänellä oli muassa muutama neiti ja muutamia ylioppilaisia, niin olihan se varma, että hän oli vaan saattomiehenä. — Viimeksi sanottu pastori ensi vuosia ollessaan seurakunnassa ei ollut paljo milloinkaan tervetullut vieras sanankuuliainsa luona, sillä hän lopen kajosi yksityisten pienempiinkin asioihin.

Muutamat rohkeat veitikat arvelivat, jotta pappinsa oli kasvatettu paremmin la'in laatiaksi, kuin papiksi. Ylenmääräinen uuteliaisuutensa tasautui aikaa voittaen, kun äkäset seurakuntalaiset manasivat hänen pysymään pappina, eikä tukkeutumaan kaikellaisiin sivuseikkoihin, joita koetti onkia juttu-ämmäin kautta ja joiden nojalla tuomitsi yksityisiä. Paljas nimitys "pastori", loi hänelle sen kunnian, mikä hänelle annettiin. — Enemmän, kuin ennen, näytti nyt pastori yksitoikkoiselta. Syytä siihen ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Hän hyvin juhlallisen näköisenä ja jumalisilla sanoilla ilmoitti odottamattoman surusanoman: Herrassetää oli äkkiä kohdannut halvaus ja pikemmin kuin ihmisen ajatus, muutti hän majansa tästä taistelun alhosta ijankaikkisuuteen. Ilmoitus pois menneestä ei näyttänyt kuulioissa herättävän syvällisempää kaipausta. Leski-emäntä laski kätensä ristiin, siunasi syvään, kyyneleet herahtivat silmistään rypistyneille poskilleen ja lausui enemmän itsekseen, kun muiden kuultavaksi: "niin, nyt on setäherraki tehnyt sen, joka meillä vielä on tekemättä".

Mutta tytär vaan katsoa tuijotti pappiin ja näytti ajattelevan, ettei tämä ikävä sanoma tähän lopu; tuo mustiin puettu mies ei ole käynyt meillä milloinkaan hyväin enteiden edellä. "Oi! ettei tätirouva laittanut kuolon sanomaa oitis minulle". Vieraat, joita emäntä oli aikonut kestitä ruoalla, lähtivät tunnin kuluttua matkoihinsa nähtyään Maijun uudesta sanomasta lopen huolestuvan. Kohta siinä paikassa otti viime mainittuki hevosen ajopelineen isännältä sekä ajaa karitti kiireesti kaupunkiin käsin. Mutta kestikievarissa, missä muutti hevosta, puhuttiin miestuvassa: "tuo on se mamselli, jonka tavaran se äsken kuollut patruuni on hävittänyt eikä kuulu löytyvän pankkikirjojakaan".