"Oletko sinäkin suutuksissasi, kaunis ystävä?"
Ritari puristi hänen hentoa kättään ja silitti hänen kiharoitansa. Sanomaan hän ei kyennyt mitään, sillä suuttumus vanhuksen kovuudesta Undinea kohtaan sulki hänen suunsa. Niinpä istuivat molemmat parit nyreissään ja kiusaantuneen vaiteliaina vastatusten.
6. LUKU.
Vihkiminen.
Tässä hiljaisuudessa kajahti keveä koputus ovelle ja säikähdytti kaikkia majassa istujoita, kuten toisinaan tapahtuukin, että odottamaton mitätönkin seikka voipi kamalasti järkähdyttää ihmisen mieltä. Mutta tässähän oli lisäksi syynä pahassa huudossa olevan metsän läheisyys ja niemekkeen nykyisin näköjään mahdoton asema inhimillisille tulijoille. Katseltiin empien toisiansa; kolkutus toistui, ja sitä seurasi syvä ähkäys; ritari astahti tavottamaan säiläänsä. Mutta silloin virkkoi vanha kalastaja hiljaa:
"Jos siellä on se minkä pelkään olevan, niin ei meitä mikään ase auta."
Undine sillävälin lähestyi ovea ja huusi suorastaan närkästyneesti ja rohkeasti:
"Jos tahdotte vallattomuutta harjottaa, te maanhenget, niin kylläpä Vilpo teille opettaa parempaa."
Toisten kauhistusta lisäsivät nuo kummalliset sanat; arkaillen katselivat he tyttöä, ja Huldhrand oli juuri rohkaisemaisillaan mielensä tehdäkseen hänelle kysymyksen, kun ääni sanoi ulkoa:
"En ole mikään maanhenki, mutta henki kylläkin, joka vielä asustaa maallisessa ruumiissa. Jos tahdotte minua auttaa ja pelkäätte Jumalaa, te majan asukkaat, niin avatkaa minulle!"