"Eihän nyt sentään ihan niinkään!" arveli Undine ja kaatoi ritarin lasiin hymyhuulin. Mutta tämä sanoi:
"Kautta kaiken kunniani, isäseni, jos osaisin hänet löytää ja pelastaa, niin eipä minua arveluttaisi mikään yön selkään lähteminen eikä pahinkaan vaara. Mutta sen voin teille taata, että jos konsanaan jälleen joudun asutummille seuduille, niin etsinpä käsiini hänet tai hänen perillisensä ja korvaan tämän viinin kaksin ja kolmin verroin."
Se ilahutti ukkoa; hän nyökäytti ritarille hyväksyvästi päätänsä ja joi nyt pikarinsa paremmalla omallatunnolla ja mielihyvällä pohjaan. Mutta Undine huomautti Huldbrandille:
"Korvaamiseen ja kultaasi nähden menettele miten mielit. Mutta tuo perästä juokseminen ja haeskelu oli tyhmää puhetta. Minä itkisin silmäni sokeiksi, jos sinä siinä puuhassa hukkaantuisit, ja tahtoisithan kai sinäkin mieluummin pysyä minun ja hyvän viinin luona?"
"Totta kai", vastasi Huldbrand hymyillen.
"Siispä olet puhunut tyhmästi", sanoi Undine. "Sillä kukin on itseänsä lähinnä, ja mitä kuuluvat kehenkään muut ihmiset?"
Emäntä kääntyi huoaten ja päätänsä pudistellen hänestä poispäin, kalastaja unohti ainaisen suopeutensa siroa tyttöä kohtaan ja torui.
"Kuulostaahan tuommoinen siltä, kuin olisit pakanain ja turkkilaisten kasvattama!" lopetti hän saarnansa; "Jumala sen anteeksi antakoon minulle ja sinulle, kaltoin kasvatettu lapsi!"
"Niin, mutta siltä minusta vain tuntuu", intti Undine, "olkoon minut kasvattanut kuka tahansa, ja mitä siinä voivat mitkään sananne auttaa!"
"Vaikene!" koveni hänelle kalastaja, ja yltiöpäisyydessäänkin peräti pelokas tyttö lyyhistyi kokoon, painui vapisevana Huldbrandia vasten ja kysyi häneltä ihan hiljaa: