Vanhukset olivat tottuneet molempien nuorten tuttavallisuuteen; he tuntuivat heistä kuin kihlautuneilta, jopa aviopariltakin, joka asui mantereelta repeytyneellä saarella heidän vanhuutensa apuna. Juuri tämä eristettynä olo sai nuoren Huldbrandinkin siihen lujaan uskoon, että hän jo oli Undinen sulhanen. Hänestä tuntui kuin ei ympäröivien aaltojen tuolla puolen enää olisikaan mitään maailmaa tahi kuin ei ainakaan enää koskaan ilmestyisi pääsyä niiden ylitse muiden ihmisten yhteyteen. Toisinaanpa kyllä hirnahti hänelle laitumelta ratsunsa kuin ritaritekoja tiedustaen ja niihin kehottaen; vakavasti väliin välkähti hänen vastaansa vaakunakilpi satulapeitteen ja hevosloimen kultakirjailusta, tai putosi aavistamattomasti majan seinältä vaarnasta hänen kaunis säilänsä, luistaen ulos huotrasta. Mutta silloin hän tyynnytti epäilevää mieltänsä sillä ajatuksella, että Undine ei ollut mikään kalastajan tytär, vaan kaiken todennäköisyyden mukaan syntyisin jostakin ylhäisestä ja kunniakkaasta vieraan maan suvusta.
Vain se tympäisi hänen mieltänsä, että vanha emäntä usein torui Undinea hänen kuultensa. Oikukas tyttö tosin enimmäkseen vähääkään salailematta ihan hilpeästi nauroi sitä; mutta ritarista tuntui kuin kunniaansa kajottavan, eikä hän kuitenkaan voinut katsoa kalastajanvaimon olevan väärässä, sillä Undine ansaitsi aina vähintään kymmenkertaisesti ne nuhteet mitä sai. Siksi jäikin ritari sydämessään suosiolliseksi emäntää kohtaan ja elämä kävi hiljaista, hupaista latuansa edelleen.
Mutta tulipa viimein häiriökin. Kalastajalla ja ritarilla nimittäin oli ollut tapana päivällispöydässä ja myös iltasin, tuulen ulvoessa ulkona kuten yön tullen melkein aina, pitää keskinäistä hupaa viiniruukun ääressä. Mutta nyt oli ehtynyt koko varasto, minkä kalastaja oli aijemmin vähin erin tuonut kaupungista, ja miehetpä siitä olivat kelpo lailla nyreissään.
Undine naureskeli heitä raikkaasti koko päivän, miesten yhtymättä hänen leikkisyyteensä yhtä vireästi kuin ennen. Illemmalla oli hän lähtenyt majasta, muka karttaaksensa kahta pitkää ja ikävystyttävää naamaa. Kun hämyssä näytti taas myrsky uhkaavan, ja vesi jo meurusi ja kohisi, hypähtivät ritari ja kalastaja peljästyneinä ovelle, noutaakseen tytön kotiin; kumpainenkin muisteli sen yön tuskaa, jona Huldbrand oli ensi kertaa ollut majassa. Mutta Undine astui heitä vastaan, iloisesti taputtaen käsiänsä.
"Mitä annatte minulle, jos hankin teille viiniä? Tahi oikeastaan ei teidän tarvitse mitään antaa", jatkoi hän, "sillä minä olen jo tyytyväinen, jos olette iloisempia ja puheliaampia kuin olette tämän pitkän, ikävystyttävän päivän läpeensä olleet. Tulkaahan mukaan; metsävirta on ajanut rantaan tynnörin, ja tulkoon minulle kiroukseksi kokonaisen viikon nukkuminen, ellei se ole viiniastia."
Miehet seurasivat häntä ja löysivät tosiaankin pensaitten piirittämästä rannan poukamasta tynnörin, joka heissä herätti kaipaamansa jalon juoman toiveita. Kiireimmän kautta vierittivät he sen majaan, sillä rajuilma levittäysi illan taivaalle ja hämyssä jo näki järven aaltojen vaahdoten kohottelevan lakkapäitä harjojansa kuin tähystelläkseen sadetta, joka piankin holvahtaisi alas. Undine autteli molempia voimiensa takaa ja sanoi, sadesään äkkiä liiankin nopeasti alkaessa kohahdella, hupaisesti uhkaillen raskaille pilville:
"Sinä, kuules! Varo kastelemasta meitä; emme ole vielä läheskään pääsemässä katon alle!"
Vanhus moitti sellaista menettelyä syntiseksi röyhkeydeksi; mutta tyttö tirskui hiljaa itsekseen, eikä kenellekään koitunut siitä mitään pahaa. Päin vastoin pääsivät kaikki kolme odottamattansakin kuivina saaliinensa mieluisan lieden ääreen, ja vasta kun tynnöri oli avattu ja sen ihmeellisen oivallista viiniä maistettu, purkautui synkistä pilviröykkiöistä sade, ja myrsky pauhasi puiden latvoissa ja ärjyvillä aalloilla.
Pian oli täytetty muutamia pulloja isosta astiasta, joka näkyi riittävän monien päivien varastoksi. Istuttiin maistellen ja leikkiä laskien yhdessä, kodikkaan turvallisina riehuvalta rajusäältä lieden lämpimässä loimussa. Silloin virkkoi vanha kalastaja äkkiä hyvin totiseksi tullen:
"Voi hyvä Jumala! tässä me riemuitsemme jalosta lahjasta, ja sen, jolle se ensin kuului ja jolta sen virta riisti, on kai täytynyt henkensä heittää sen tähden."