"Hyvä, että hän on poissa", sanoi vanha kalastaja, ja nyt hän alkoi puhella siitä, millä tavoin hänen vieraansa voisi parhaiten päästä seurueensa luokse takaisin kaupunkiin. Siitä Undine yltyi ihan hiljaa itsekseen nauraa kihertämään. Huldbrand huomasi sen ja kysyi:
"Ajattelin sinun pitävän täällä olostani; mistä siis nyt iloitset, kun on lähdöstäni puhe?"
"Koska et voi lähteä", vastasi Undine. "Koetahan vain pinnistää paisuneen metsäpuron yli ruuhella, ratsain tahi jalan, miten mielesi tekee. Tahi jätä mieluummin yrittämättä, sillä salaman nopeudella ajelehtivat puunrungot ja järkäleet rusentaisivat sinut. Ja mitä järveen tulee, ei isä ruuhellaan uskalla pyrkiä kyllin kauvas ulapalle." Huldbrand nousi hymyillen, nähdäkseen oliko asema sellainen, kuin Undine oli kuvannut. Vanhus seurasi häntä, ja tyttö ailakoitsi leikkiä laskien miesten vierellä. He huomasivat Undinen olevan oikeassa, ja ritarin täytyi taipua jäämään saareksi joutuneelle niemekkeelle, kunnes tulva laskisi.
Heidän kolmisin palatessaan kävelyltään majaa kohti virkahti ritari pienoisen korvaan:
"No, miten on asian laita, pikku Undine? Oletko vihoissasi jäämisestäni?"
"Myh", vastasi tämä nyrpeästi, "antakaa minun olla. Ellen olisi teitä purrut, niin mitähän kaikkea kertomuksessanne vielä olisi Bertaldasta esiintynytkään!"
5. LUKU
Ritarin oleskelu niemekkeellä.
Olet kenties, rakas lukijani, jo jossakin maailmaa monissa vaiheissa ristiin ja rastiin kierreltyäsi saapunut seudulle, missä sinun oli hyvä olla. Jokaiselle synnynnäinen oman lieden ja hiljaisen rauhan rakkaus puhkesi sinussa jälleen; sinusta näytti koti kaikkine lapsuudenkukkasineen, kaikkein puhtainta, hartainta rakkautta uhkuvana, jälleen kohoavan kaiholla muistelluista haudoistansa, ja tuossa paikassa tuntui sinusta olevan hyvä asua ja rakentaa maja. Oletko siinä erehtynyt ja jälkeenpäin tuskalla maksanut erehdyksesi, se ei ollenkaan kuulu tähän asiaan, etkä kaiketi itsekään vapaaehtoisesti tahdo mieltäsi karvastuttaa kitkerällä jälkimaulla. Mutta herätä mieleesi jälleen tuo sanomattoman suloinen aavistus, tuo enkelillinen rauhan tervehdys, niin voit suunnilleen käsittää, millaisessa mielentilassa ritari Huldbrand järven niemekkeellä eleli.
Hän näki usein sydämellisellä mielihyvällä, miten metsävirta päivä päivältä vyöryi vuolaampana, repien uomaansa yhä leveämmäksi ja leveämmäksi ja siten venyttäen saarekkeen erillään oloa yhä pitkällisemmäksi. Osan päivää kuljeskeli hän kainalossaan vanha varsijoutsi, jonka oli löytänyt eräästä majan sopesta ja korjaillut kuntoon, vaanimassa ohi lenteleviä lintuja, luovuttaen hyviksi paisteiksi talouteen kaikki mihin sai satutetuksi. Hänen tuodessaan saaliinsa oli Undine tuskin koskaan häntä torumatta siitä, että hän niin tunnottomasti riisti ylhäällä sinisessä ilmameressä liiteleviltä herttaisilta ja hauskoilta siivekkäiltä niiden iloisen elämän; vieläpä itkikin hän usein haikeasti, kuollutta lintu-rukkaa katsellessaan. Mutta jos hän toisella kerralla palasi kotiin tyhjin käsin, niin moitti Undine häntä yhtä tiukasti siitä, että nyt saatiin hänen taitamattomuutensa ja huolimattomuutensa takia tyytyä kaloihin ja äyriäisiin. Ritaria ilahutti joka kerta sydämen pohjasta hänen viehkeä vihottelunsa, sitäkin enemmän, kun tyttö jälkeenpäin tavallisesti koetti jälleen korvata huonoa tuultansa mitä herttaisimmilla hyväilyillä.