"'Ai', hölpötti miekkonen ja nauroi vielä kamalamman tyhmästi, 'antakaahan minulle toki ensin kolikko juomarahaksi, sillä minähän otin hevosenne kiinni. Minuttahan makaisitte hevosinenne tuolla alhaalla kivirotkossa! huu!'
"'Älä vain enää virnistele', virkoin minä, 'ja ota rahasi, vaikka valehteletkin; sillä katsohan, tuo hyvä puro minut pelasti, etkä sinä, poloinen vätys!'.
"Ja minä pudotin kultarahan hänen kummalliseen lakkiinsa, jonka hän oli kerjäten sipaissut päästänsä. Sitten ajoin ravia eteenpäin; mutta hän ärähteli takanani ja oli äkkiä käsittämättömän vikkelästi rinnallani.
"Minä joudutin ratsuni täyteen neliseen; hän nelisti mukana, niin tukalaksi kuin se näyttikin hänelle käyvän ja niin kummallisiin puolittain naurettaviin, puolittain kammottaviin väänteisiin kuin hänen ruumiinsa kiertyikin. Hän piti kultakolikkoa yhä korkealla kädessään ja koikkui joka hypähtelyllä: 'Väärä raha, väärä lantti! Väärä lantti, väärä raha!' Ja sitä hän vaakkui niin ontosti kajahtelevasta rinnasta, että olisi luullut hänen joka hönkäisyllään syöksyvän kuolleena maahan. Ruma punainen kieli roikkui pitkälle kidasta.
"Pysähdytin säikkyneenä ratsuni; kysyin: 'Mitä tahdot huutelullasi? Ota vieläkin kultakolikko, ota kaksi, mutta heitäkin sitten ärhentelemästä kintereilläni!'
"Silloin hän taaskin äityi ruman kohteliaaseen tervehtelyynsä ja höpisi:
"'Kultaa vain ei, kultaa se vain ei saa olla, nuori herraseni! Sitä ryönää on minulla itselläni ylenmäärin, sen teille näytän.'
"Silloin olin yht'äkkiä näkevinäni vihreän kamaran läpi, kuin olisi se ollut vihreätä lasia ja tasainen maa pallonpyöreä. Sen sisustassa kirmaili joukko pikku äijiä hopealla ja kullalla. Nurin narin kieppuilivat ne, paiskelivat toisiansa leikillään jaloilla metalleilla ja ilkkuen huohottelivat kultahietaa toistensa kasvoihin. Ruma kumppanini seisoi puolittain sisällä, puolittain ulkona; hän antoi noiden toisten ojentaa itselleen paljon, hyvin paljon kultaa ja osotteli sitä minulle nauraen, sitten aina taas heittäen sen kilisten poukkoilemaan alas mittaamattomiin kuiluihin. Sitte hän taas näytti minulta saamaansa kultakolikkoa alhaalla oleville pikku äijille, ja nämä nauroivat sille pakahtuaksensa ja sähisivät minulle pilkallisesti. Viimein he kaikki harittivat terävät, metallipölyiset sormensa minuun päin, ja hurjempana ja hurjempana, ja sankempana ja sankempana ja vauhkompana ja vauhkompana kieri vilinä ylös minua kohti. Silloin valtasi minut kauhistus, kuten äsken hevoseni; iskin molemmat kannukseni sen kylkiin enkä tiedä, kuinka kauvas toistamiseen karautin metsän uumeniin.
"Lopultakin taas pysähtyessäni oli illan viileys ympärilläni. Oksien lomitse näin valkean polun loistavan edessäni ja arvelin sen varmaankin johtavan metsästä takaisin kaupunkiin. Tahdoin tunkeutua polulle, mutta lumivalkeat, epäselvät kasvot, joiden piirteet alituiseen vaihtuivat, vilkkuivat minua kohden lehtien raosta. Yritin väistää niitä, mutta minne käännyinkin, ne olivat vain vastassa. Vimmastuneena aijoin viimein lennättää ratsuni suoraan kohti, mutta silloin suihkusi minua ja ratsuani vastaan valkeata vaahtoa, niin että meidän molempien täytyi soaistuneina kääntyä.
"Siten ajoivat kasvot meitä askel askeleelta alaspäin polulta ja jättivätkin meille kaikestaan vain yhdelle ainoalle suunnalle tien vielä vapaaksi. Jos tätä kuljimme, niin ne olivat kyllä kintereillämme, mutta eivät meitä pienimmälläkään tavalla häirinneet. Kun sitte joskus käännähdin katsomaan, huomasin kyllä, että valkeihin, suihkuaviin kasvoihin liittyi yhtä valkea, kerrassaan jättiläismäinen ruumis, mutta monasti näytti myös siltä, kuin olisi ajajani ollut vaeltava suihkukaivo; en voinut siitä kertaakaan päästä oikeaan varmuuteen. Uupuneina alistuivat ratsu ja mies valkean miehen ohjaukseen; hän nyökytteli meille alituiseen päätänsä, kuin tahtoen sanoa: 'Oikein menee, oikein menee!' — Ja niin me lopuksi pistäysimme metsän reunasta tänne, missä näin viheriöitsevän kedon, järven ja teidän pikku majanne. Pitkä valkea mies katosi samassa."