"Niinpä läksin taipaleelle eilis-aamuna", pitkitti ritari, ystävällisesti hymyillen Undinelle. "Puunrungot välkkyivät niin punaisina ja soleina aamun kirkkaudessa, joka levisi vihreälle ruohikolle, lehdet kuiskailivat niin hauskasti keskenään, että minun täytyi sydämessäni nauraa niitä ihmisiä, jotka saattoivat tuolla herttaisella seudulla uumoilla mitään kaameata. Metsä on piankin kuljettu toiseen laitaan ja takaisin, sanoin mielissäni itsekseni, ja ennen kuin ajattelinkaan olin syvällä vihertävässä siimeksessä enkä enää nähnyt vilahdustakaan taakseni jääneestä tasangosta.
"Silloin juohtui vasta mieleeni painostavasti, että saatoin laajassa metsässä helposti eksyäkin, ja että tämä kenties oli ainoa vaara, joka täällä kaikkialla uhkasi metsänkävijää. Seisahduin sen vuoksi tarkkaamaan auringon asemaa, sen ehdittyä sill'aikaa hiukan korkeammalle. Siinä ylöspäin tähyillessäni näen korkean tammen oksikossa jotakin mustaa. Ajattelen sitä jo karhuksi ja tapailen säilääni; silloin ärähtää puusta ihmisen äänellä, mutta hyvin käreällä ja rumalla: 'Ellen täällä ylhäällä järsisi oksia poikki, niin mihin paistinvartaaseen sinut keski-yöllä pistettäisiin, herra nenittelijä?' Ja oksissa virnahtaa ja rapisee niin että heponi hullaantuu ja pillastuen kiidättää minut mukanaan ennen kuin sain aikaa nähdä, mikä lemmon otus siellä oikein olikaan."
"Sitä nimeä ette saa mainita", huomautti vanha kalastaja tehden ristinmerkin. Emäntä vaiteliaana menetteli samaten. Undine katseli lemmittyänsä kirkkain silmin ja sanoi:
"Parasta jutussa on sentään se, ett'eivät sittekään ole häntä todella paistaneet. Jatka, sievä nuorukainen!"
Ritari pitkitti kertomustansa:
"Olin vauhkolla ratsullani tölmätä puunrunkoihin ja oksiin; se tippui hikeä peloissaan ja kuumissaan eikä yhä vain antanut pysähdyttää itseänsä. Viimein kävi kulku suoraan kohti kivistä kuilua. Silloin minusta äkkiä näytti siltä kuin olisi pitkä, valkea mies paiskautunut puolittain sen tielle. Hevonen seisahtui kammostuneena; minä sain sen jälleen valtoihini ja näin vasta, ett'ei pelastajani ollut mikään valkea mies, vaan hopeankirkas puro, joka vieressäni syöksähti eräältä kunnaalta alas, hillittömänä salvaten ratsuni juoksun."
"Kiitoksia, rakas puro!" huudahti Undine käsiään taputtaen. Mutta vanha kalastaja tuijotteli alas eteensä päätään pudistaen ja syvissä mietteissä.
"Olin tuskin suoristaunut jälleen satulassa ja tarttunut taas kunnollisesti ohjaksiin", jatkoi Huldbrand, "kun jo seisoi sivullani kummallinen pikku mies, suunnattoman vinkurainen ja ruma, ihan ruskeankeltainen ja nenä tuskin paljoakaan pienempi kuin miekkonen itse. Hän veti leveän suunsa typerän kohteliaaseen viuruun ja kunnioitti minua senkin seitsemällä jalanraapaisulla ja kumarruksella.
"Minulle oli mokoma ilveily hyvin vastenmielinen, joten kiitin häntä ihan lyhyeen, käänsin vielä vapisevan hevoseni ja ajattelin etsiä itselleni toista seikkailua tahi sen puutteessa kotitietä, sillä aurinko oli hurjan kiidätykseni aikana jo painunut puolipäivän korkeudelta länteen päin. Mutta silloinpa pikku mies salamannopealla käänteellä pyörähti ympäri ja seisoi taaskin orhini edessä.
"'Sijaa siinä!' sanoin närkästyen; 'eläin on vauhko ja sinkauttaa sinut helposti nurin.'