1. LUKU.
Ritari tulee kalastajan luo.
Siitä saattaa nyt olla jo useita satoja vuosia, kun eräänä kauniina iltana kerran istui ovensa edustalla vanha kelpo kalastaja verkkojansa paikkaillen. Asuipa hän kerrassaan viehättävällä seudulla. Vehmas nurmikko, jolle hänen majansa oli rakennettu, ulottui kauvas ulos isoon järveen. Näytti siltä, kuin olisi niemeke ollut rakastunut siniselkeään, ihmeen kirkkaaseen vedenkalvoon ja siksi siihen tunkeutunut; mutta olisi voinut niinkin sanoa, että vesi se oli lempivään syliinsä sulkenut kauniin kedon korkealla nyökkyilevine ruohoineen ja kukkasineen sekä viileäkatveisine puineen. Toinen kävi toisen vieraaksi, ja siksipä juuri oli kaikki niin kaunista.
Ihmisiä tosin oli tällä sievällä seudulla vähän tai ei ollenkaan tavattavissa, kalastajaa ja hänen huonekuntaansa lukuun ottamatta. Niemekkeen takana nimittäin kohosi hyvin sankka metsä, jonka synkkyys ja vaikeakulkuisuus, samaten kuin ne eriskummalliset otukset ja aaveet, joita siellä kerrottiin liikuskelevan, kammottivat useimpia ihmisiä siksi paljon, ett'eivät sinne pistäytyneet muutoin kuin välttämättömyyden pakosta. Vanha hurskas kalastaja kuitenkin kulki häiritsemättömänä sen halki monet kerrat, ollessaan viemässä kauniin niemekkeensä äärillä pyytämiänsä maukkaita kaloja isoon kaupunkiin, joka ei ollut kovinkaan kaukana metsän tuolla puolen.
Metsän läpi taivaltaminen kävi hänelle helpoksi kait etupäässä siitä syystä, että hänen mielessään liikkui tuskin mitään muuta kuin hurskaita ajatuksia. Sitä paitsi hän joka kerta, kun tunkeusi peljättyihin pimentopaikkoihin, tapasi soinnukkaasta kurkusta ja vilpittömästä sydämestä kajahutella hengellisiä lauluja.
Nyt tänä iltana verkkojensa ääressä istuessaan hän kuitenkin tunsi aavistamatonta pöyristystä, kun kuuli metsän hämystä ratsun töminää ja tämä kohu vetäysi yhä lähemmäksi niemekettä. Mitä hän monina myrskyisinä öinä oli metsän salaisuuksista uneksinut, se nyt yhdellä kertaa sävähti hänen mieleensä; ennen kaikkea kuvastui hänen edessään taas jättiläismäisen pitkä, lumivalkea mies, joka herkeämättä nyökytteli kummallisesti päätänsä. Niin, nostaessaan katseensa metsää kohti oli hän toden totta lehväristikon lomasta näkevinänsä nyökkyilevän miehen astuvan esille.
Mutta väleen malttoi hän mielensä ja muisti, ett'eihän hänelle ollut milloinkaan itse metsässä mitään pahaa sattunut, joten paha henki kaiketi vielä vähemmin saattoi häneen tehota avoimella niemekkeellä. Samalla hän lujasti lausui ääneensä ulkomuistista erään raamatunlauseen, saaden siitä reippaan mielialansakin takaisin, ja melkein nauraakseen hän silloin näki, kuinka suuresti oli erehtynyt.
Valkea, nyökkyilevä mies nimittäin yht'äkkiä muuttui hänelle ammoin tutuksi puroksi, joka vaahdoten pursusi metsästä ja purkausi järveen. Töminän taasen oli aiheuttanut upeasti koristeltu ritari, joka oli ratsain tulossa puiden siimeksestä majaa kohti. Tulipunainen kauhtana hulmusi orvokinsinisen, kullalla kirjaillun nutun yli; kullanvärisessä litteässä lakissa liehui punaisia ja orvokinsinisiä höyheniä; kultaisessa miekkavyössä välkkyi harvinaisen kaunis ja ylellisesti koristeltu säilä. Ritarin valkea orhi oli solakampaa rakennetta kuin on muulloin totuttu sotaratsuilla näkemään ja asteli niin kepeästi yli nurmikon, ett'ei tämä vihreän kirjava permanto näkynyt siitä kärsivän vähintäkään vauriota.
Vanha kalastaja ei sentään vieläkään ollut aivan levollinen mieleltään, vaikka arvelikin oivaltavansa, ett'ei noin sievästä tulijasta ollut mitään pahaa peljättävissä; sävyisästi otti hän hatun päästään lähenevän vieraan edessä ja jäi tyynesti istumaan verkkojensa ääreen. Ritari pysähdytti silloin ratsunsa ja kysyi, voisiko hän hevosineen saada yösijaa ja hoitoa lähettyviltä.
"Mitä hevoseenne tulee, hyvä herra", vastasi kalastaja, "enpä tiedä sille parempaa tallia neuvoa kuin tämän vilpoisen niityn, enkä parempaa rehua kuin nurmikon ruohon. Teille itsellenne taasen annan mielelläni pikku talosessani sellaisen iltasen ja yösijan kuin meikäläinen voipi suoda."