Siihen oli ritari aivan tyytyväinen. Hän laskeusi alas ratsultaan, jonka he molemmat yhdessä vapauttivat mahavyöstä ja ohjaksista, ja jätti sen sitte hypähtelemään kukkaisella kedolla, isännälleen sanoen:
"Jos olisinkin havainnut teidät vähemmän vieraanvaraiseksi ja auliiksi, kelpo kalastaja-vanhukseni, niin tuskinpa silti olisitte minusta enää tänään erillenne päässyt. Näenhän edessämme ison järven, ja Isä taivahinen minua varjelkoon illan suussa ratsastamasta takaisin tuohon ihmeelliseen metsään!"
"Mitäpä tuosta liiemmälti puhuu", arveli kalastaja ja vei vieraansa majaan.
Liedeltä valaisi niukka takkatuli hämärtävää, puhdasta pirttiä. Lieden vierellä istui isolla tuolilla kalastajan ijäkäs vaimo. Hienon vieraan astuessa sisälle hän nousi ystävällisesti tervehtien, mutta istuutui takaisin kunniapaikalleen, tarjoamatta sitä muukalaiselle. Hymyillen virkkoi silloin kalastaja:
"Älkää siitä hänelle nyreissänne olko, nuori herra, ett'ei hän luovuta käytettäväksenne talon mukavinta istuinta. Tapa on köyhässä kansassa sellainen, että se kuuluu ihan yksinomaan ikä-ihmisille."
"Mutta, ukkoseni", huomautti vaimo levollisesti myhäillen, "mitä ajatteletkaan? Lieneehän vieraamme toki kristitty ihminen, ja kuinka voisi silloin juolahtaa nuoren miekkosen mieleenkään häätää vanhoja ihmisiä istuimiltansa? — Istuutukaa, nuori herra", jatkoi hän ritariin kääntyen, "joutuin; tuolla on vielä kylläkin mukava istuin, kunhan ette liian rajusti sitä nytkähdyttele, sillä toinen jalas ei ole enää kovinkaan tukeva."
Ritari nouti varovasti lepotuolin ja istahti hyvillä mielin: hänestä tuntui kuin olisi hän sukua tälle pikku huonekunnalle ja juuri palannut kaukomailta tänne kotiinsa.
Nämä kolme kelpo kumppanusta alkoivat mitä ystävällisimmin ja perin tuttavallisesti haastella keskenään. Metsästä kyseli ritari moniaan kerran yhtä ja toista, mutta siitä kyllä ei ukko tahtonut ottaa juuri tietääksensäkään; kaikkein vähimmin arveli hän soveltuvan siitä puhella näin yön tullen. Taloudestaan ja askartelustaan aviopuolisot sitä vastoin juttelivat sitä enemmän ja kuuntelivat myös halukkaasti ritarin kertomuksia matkoistansa. Hän ilmotti omistavansa Tonavan lähteillä linnan ja olevansa nimeltään Ringstettenin Huldbrand.
Kesken puhelun oli vieras jo toisinaan kuullut matalan pikku ikkunan taholta läiskettä, kuin roiskuttaisi joku niihin vettä. Ukko tuolle ropseelle aina tyytymättömäsi rypisti otsaansa; mutta kun ruutuihin vihdoin hulahti kerrassaan suihke ja pirahteli lahonneista puitteista sisälle pirttiin, nousi hän nyreästi seisaalleen ja huusi uhkaavasti ikkunaan päin:
"Undine! Etkö jo viimein herkeä lapsenkureistasi? Ja onkin vielä päälle päätteeksi vieras herra täällä luonamme."