Ulkona tulikin hiljaista; kuului enää vain hillittyä tirskunaa. Kalastaja selitteli istumaan palaten:
"Teidän on se nyt pidettävä hyvänänne, arvoisa vieraani, ja kukaties vielä monta kurittomuutta lisäksikin; mutta ei hän tarkota pahaa. Kasvattityttäremme Undine se, nähkääs, ei mitenkään ota vieroittuaksensa lapsellisesta käyttäytymisestään, vaikka jo piankin lienee kahdeksannellatoista vuodellaan. Mutta, kuten sanottu, pohjaltaan on hän kuitenkin kaikesta sydämestään hyvä."
"Kelpaapa sinun sanoa!" väitti vastaan vaimo päätänsä pudistaen. "Noin kalanpyynnistä tai matkalta palatessasi saattaa hänen ilkamoimisensa olla hyvinkin veikeätä. Mutta kokonaan toista on pitää häntä päivän pitkän kimpussaan ainoatakaan viisasta sanaa kuulematta; itse pyhä kärsivällisyyskin lopulta kyllääntyisi siihen, että lisääntyvässä ijässä talouteen tarvittavan avun asemesta täytyy alituiseen vain torjua hänen hullutuksiansa kerrassaan tuhoa meille tuottamasta."
"No, no", myhäili isäntä, "sinun puuhiisi kuuluu Undine, ja järvi minun. Repiihän sekin minulta useasti tokeeni ja verkkoni, mutta pidänpä siitä silti paljon, kuten sinäkin kaikkine ristinesi ja vastuksinesi pidät näpeästä lapsosesta. Eikö totta?"
"Eipähän hänelle ihan suuttua osaa", vastasi hänen puolisonsa myöntävästi hymyillen.
Silloin lennähti ovi auki; ihmeen kaunis vaaleaverinen tyttönen luikahti nauraen sisään ja huudahti:
"Olette minulle vain pilojanne puhunut, isä; missä nyt muka on vieraanne?"
Mutta siinä silmänräpäyksessä huomasikin hän ritarin ja jäi hämmästellen seisomaan kauniin nuorukaisen eteen. Huldbrand viehättyi suloiseen olentoon ja tahtoi oikein tarkoin painaa mieleensä rakastettavat kasvonpiirteet, koska arveli ainoastaan tytön hämmästyksen suovan hänelle aikaa siihen, kunnes tämä piankin kääntyisi hänen katseiltansa syrjään kaksin verroin ujostuneempana. Mutta kävikin aivan toisin. Sillä pitkän tovin häntä silmäiltyänsä astui tyttö luottavaisesti lähemmäksi, polvistui hänen eteensä ja sanoi hypistellen kultaista reikäkolikkoa, jota hän kantoi kallisarvoisissa ketjuissa rinnallaan:
"Oi sinua kaunista, sinua ystävällistä vierasta, miten oletkaan vihdoinkin tullut meidän matalaan majaamme? Täytyikö sinun siis vuosikausia matkata maailmaa, ennen kuin kerran meidänkin luoksemme osasit? Tuletko autiosta metsästä, kaunis ystävä?"
Toruva vaimo ei jättänyt ritarille vastaamisen vuoroa. Hän käski neidon siivosti heti nousta ja siirtyä työhönsä. Mutta vastaamatta veti Undine pienen jakkaran Huldbrandin tuolin viereen, istuutui sille kudelminensa ja sanoi leppeästi: