"Jotakin sellaista huomasin", jatkoi pappi, "kun hämyssä hiiviskelin pitkin vesirajaa ja ylt'ympärillä vain huumaavaa pauhinaa kohdatessani näin lopulta kovaksi tallatun polun katoavan suoraan kuohuihin. Nyt havaitsin valon pilkottavan majastanne ja uskalsin tulla tänne, enkä voi kylliksi kiittää taivaallista isääni siitä, että Hän veden vallasta pelastumiseni jälkeen vielä on johdattanut minut niin hurskaitten ihmisten hoitoon kuin te olette, ja sitäkin enemmän, kun en voi tietää, tokko teitä neljää paitsi enää tässä elämässä saan muita ihmisiä nähdäkseni."
"Mitenkä niin?" kysyi kalastaja.
"Tiedättekö siis, kuinka kauvan tätä luonnonvoimien riehuntaa kestää?" vastasi hengenmies. "Ja minä olen ijällinen. Varsin helposti voipi minun elonvirtani ennemmin nuurua maan alle kuin metsävirran tulva tuolla ulkona. Eikähän ylimalkaan olisi mahdotonta, että teidän ja metsän välille tunkeutuisi yhä enemmän ja enemmän vedenpyörteitä, kunnes joutuisitte niin etäälle mantereesta, ett'ei pikku kalastusruuhenne enää kelpaisi kulkemaan ylitse ja muun maailman asukkaat touhuissaan kokonaan unohtaisivat teidät kaikki."
Vanha emäntä säikähti, teki ristinmerkin ja huokasi:
"Siitä Jumala varjelkoon!"
Mutta kalastaja silmäili häntä hymyillen ja haastoi:
"Ihmeellinen on ihminen! Eihän se olisi toisenlaista, ainakaan sinulle, vaimoseni, kuin nykyäänkään. Oletko vuosikausiin edennyt kauvemmas kuin metsän rajaan? Ja oletko nähnyt muita ihmisiä kuin Undinen ja minun? Vast'ikään ovat nyt vielä ritari ja pappi tulleet luoksemme. Ne jäisivät meille, jos joutuisimme unohdetuksi saareksi; sinäpä siitä siis mitä parhaiten voittaisit."
"Enpä tiedä", väitti emäntä; "kaamealta vain sentään tuntuu kuvitella olevansa auttamattomasti erotettu muista ihmisistä, vaikkakaan heitä ei muuten tunne eikä näe."
"Sinä jäisit silloin luoksemme, sinä jäisit silloin luoksemme!" kuiski Undine ihan hiljaa, puolittain laulavasti, ja painui tiukemmin Huldbrandiin kiinni. Mutta tämä oli vaipunut syviin ja ihaloihin mielikuviin. Metsävirran tuolla puolla sijaitseva seutu loittoni nyt papin viime sanojen jälkeen yhä etäisemmäksi ja häämyisemmäksi hänen luotansa; kukoistava saari, jolla hän oleskeli, viheriöitsi ja nauroi yhä rattoisammin hänen sydämelleen. Morsian hohti kuin tämän pikku maakaistaleen ja koko maailmankin kaunein ruusu; pappi oli saapuvilla. Lisänä vaikutti se, että emännän suuttunut katse singahti kauniiseen neitoon, koska tämä hengellisen miehen läsnäollessa nojausi niin tiukasti lemmittyynsä, ja näytti siltä, että sitä seuraisi karvaitten sanojen ryöppy. Silloin kirposi nuoren miehen huulilta seuraavat sanat, hänen kääntyessään pappiin:
"Näette tässä edessänne morsiusparin, kunnianarvoisa herra, ja jos tällä immellä ja kelpo kalastajapariskunnalla ei ole mitään vastaan, niin liittäkääkin meidät toinen toiseemme vielä tänä iltana."