Molemmat vanhat puolisot olivat kovin ihmeissään. He olivat jo kyllä useinkin jotain semmoista ajatelleet, mutta milloinkaan eivät he olleet asiasta sanaakaan hiiskuneet, ja kun nyt ritari sen sai sanoiksi, tuntui se heistä kuin ihan uudelta ja ennen kuulumattomalta. Undine oli äkkiä käynyt vakavaksi ja katseli syvämietteisesti lattiaan, papin tiedustaessa lähempiä asianhaaroja ja kysyessä vanhuksien suostumusta.
Asiasta puheltiin pitkin ja poikin, ja selville päästiin. Emäntä läksi järjestämään nuorelle parille morsiuskamaria ja etsimään vihkiäisjuhlaan esille kahta siunattua vahakynttilää, jotka hänellä oli jo ammoin talteen pantuina. Ritari sill'aikaa kopeloitsi kultaisia vitjojansa, vääntääkseen irti kaksi rengasta hänen ja morsiamen välillä vaihdettaviksi sormuksiksi. Tämäpä sen huomatessaan heräsi syvästä mietiskelystään ja virkkoi:
"Ei niin! Ihan rutiköyhänä eivät minua ole vanhempani maailmalle lähettäneet; päin vastoin ovat he jo aikaisin ottaneet lukuun, että tällainenkin ilta minulle koituu."
Hän vilahti nopeasti ulos ovesta ja palasi hetimiten, kädessään kaksi kallista sormusta, joista toisen antoi sulhaselleen ja toisen piti itse. Vanha kalastaja joutui ihan ällistyksiinsä siitä, ja vielä enemmän juuri huoneeseen palaava emäntä, kun kumpaistakaan arvokapinetta ei oltu lapsella koskaan nähty.
"Vanhempani", selitti Undine, "ommelluttivat nämä kapineet siihen kauniiseen nuttuun, joka minulla oli ylläni juuri silloin kun jouduin luoksenne. He myöskin kielsivät minua millään muotoa ilmaisemasta sitä kenellekään ennen hääiltaani. Siksi olen ne kaikessa hiljaisuudessa ottanut irti ja kätkenyt tähän päivään asti."
Pappi keskeytti enemmän kyselyn ja ihmettelyn, sytyttäen vihityt vahakynttilät, asettaen ne pöydälle ja käskien morsiusparin eteensä. Hän antoi heidät sitte lyhyin, juhlallisin sanoin toisillensa, vanha aviopari siunasi nuorta, ja morsian nojautui hiljaa vapisevana ja mietteissään ritariin. Silloin pappi yht'äkkiä sanoi:
"Olettepa te sentään omituisia ihmisiä! Miksi sanoitte olevanne ainoat asukkaat saarellanne? Ja koko vihkimistoimituksen aikana katseli vastapäisestä ikkunasta kookas, pitkä valkoviittainen mies tänne sisälle. Hän varmaan seisoo vieläkin oven edustalla, jos tahdotte hänetkin suostuttaa kutsuvieraaksenne."
"Jumala varjelkoon!" huudahti emäntä säikähtäen. Vanha kalastaja pudisti vaiti ollen päätänsä ja Huldbrand hypähti ikkunaan. Hän oli itsekin vielä näkevinään valkean juovan, joka kuitenkin pian kokonaan hupeni hämyyn. Hän sai papin siihen käsitykseen, että tämän oli täytynyt kerrassaan erehtyä, ja hyvillä mielin istuuduttiin yhdessä lieden ympärille.
7. LUKU.
Mitä hääiltana edelleen tapahtui.