"Herra sulhanen, minä jätän teidät yksiksenne sen kanssa, jonka olen teihin vihkinyt. Mikäli minä voin harkita, ei hänessä ole mitään pahaa, mutta ihmeellistä paljonkin. Neuvon teille huolenpitoa, rakkautta ja uskollisuutta."
Hän poistui huoneesta ja kalastajaväki seurasi häntä, tehden ristinmerkin.
Polvilleen vaipuneena paljasti Undine kasvonsa ja sanoi arasti katsahtaen Huldbrandiin:
"Oi, nyt sinä et varmaankaan tahdo pitää minua; enkä ole kuitenkaan tehnyt mitään pahaa, minä poloinen, poloinen lapsi!"
Hän näytti siinä niin sanomattoman viehkeältä ja liikuttavalta, että hänen sulhasensa unohti kaiken kammon ja arvotuksellisuuden, rientäen hänen luokseen ja nostaen hänet syleiltäväkseen. Silloin Undine hymyili kyyneltensä läpi; oli kuin olisi aamurusko leikkinyt pikku puroilla.
"Sinä et voi minusta luopua!" kuiskasi hän luottavana ja varmana, ja silitti hennoilla kätösillään ritarin poskia. Tämä sen johdosta karkotti ne pelottavat ajatukset, jotka vielä väijyivät hänen sielunsa pohjukassa ja koettivat hänelle uskotella, että hänet oli vihitty haltijattareen tahi johonkuhun muuhun häijynkiusottelevaan henkimaailman olentoon. Yksi ainoa kysymys vain vielä kirposi hänen huuliltansa melkein tahtomatta:
"Rakas pikku Undineni, sano minulle kuitenkin yksi seikka: mitä sinä puhuitkaan maanhengistä silloin kun pappi koputti ovelle, ja miksi mainitsit Vilpo-nimeä?"
"Satuja, lastensatuja!" sanoi Undine nauraen ja taas kokonaan entiseen rattoisuuteensa palautuneena. "Ensin olen minä saanut teidät ahdistuneeseen mielentilaan, lopuksi te minut. Siinä on laulun loppu ja koko hääillan."
"Ei, eipä olekaan", sanoi lemmen päihdyttämä ritari, sammutti vahakynttilät ja kantoi kauniin rakastettunsa tuhansin suudelmin kuutamosta, joka kirkkaana katseli ikkunasta sisälle, morsiuskamariin.