Häiden jälkeinen päivä.
Aamun raikas valo herätti nuoren avioparin. Undine kätkeysi häveliäästi peitteittensä alle, ja Huldbrand makaili hiljaa mietiskellen itsekseen. Joka kerta kun hän oli yöllä vaipunut uneen, olivat häntä ahdistaneet kummallisen kaameat unet kummituksista, jotka salavihkaa irvistellen yrittelivät pukeutua kauneiksi naisiksi, — kauneista naisista, jotka yht'äkkiä saivat Syöjättären kasvonpiirteet. Ja kun hän kammottavista nä'yistänsä kavahti istualleen, kumotti kuutamo valjuna ja kylmänä ikkunan edustalla; kauhistuneena katsahti hän Undineen, jonka povelle oli uinahtanut ja joka muuttumattoman kauniina ja viehkeänä lepäsi hänen vierellään. Sitte hän painoi keveän suudelman ruusuisille huulille ja nukahti jälleen, herätäkseen uuden kauhun hätkähdyttämänä.
Kaikkea tätä nyt täysin valpastuneena oikein mietittyänsä soimasi hän itseään jokaisesta epäilyksestään, joka oli saattanut harhaannuttaa hänet kauniista puolisostansa. Hän pyysikin tältä vääryyttänsä selvin sanoin anteeksi, mutta tämä vain ojensi hänelle kauniin kätensä, huokasi sydämensä pohjasta ja jäi vaiti. Mutta hänen silmiensä sanomattoman sydämellinen katse, jollaista Huldbrand ei ollut vielä ennen nähnyt, varmistutti tämän siitä, ett'ei Undine tuntenut mitään nyreyttä häntä kohtaan.
Hän nousi silloin hilpeänä ja meni talonväen luokse pirttiin. Nuo kolme istuivat huolestuneen näköisinä pankon korvalla, ainoankaan rohkenematta päästää ajatuksiansa sanoiksi. Pappi näkyi itsekseen rukoilevan kaiken pahan torjumista. Mutta kun nuoren aviomiehen nyt nähtiin ilmestyvän noin tyytyväisenä, silisivät rypyt muidenkin kasvoilla; alkoipa vanha kalastaja laskea ritarista leikkiä varsin sävyisään, kunnialliseen tapaan, niin että vanha emäntäkin leppeästi hymähteli.
Valmiiksi pääsi lopulta Undinekin ja astui nyt ovelle; kaikki tahtoivat astua häntä vastaan ja kaikki jäivät ihmetyksissään seisomaan: niin vieraalta tuntui heistä nuori puoliso, ja samalla kuitenkin tutulta. Pappi ensimäisenä astui hänen luokseen, kirkastuneet katseet isällistä rakkautta säteillen, ja hänen nostaessaan kätensä siunaukseen vaipui kaunis vaimo hartaasti värähdellen hänen eteensä polvilleen. Hän anoi papilta sitte muutamin ystävällisen nöyrin sanoin anteeksi hullutuksia, joita oli edellisenä iltana saattanut puhella, ja pyysi hyvin liikutetulla äänellä häntä rukoilemaan hänen sielunsa onneksi. Sitte hän nousi, suuteli kasvatusvanhempiaan ja sanoi kaikesta osakseen tulleesta hyvyydestä kiittäen:
"Oi, nyt tunnen sydämeni sisimmässä, kuinka paljon, kuinka äärettömän paljon te olette minun hyväkseni tehneet, rakkaat, rakkaat vanhempani!"
Hän ei ensimältä ollenkaan kyennyt taukoamaan hellyydenosotuksistansa, mutta tuskin huomasi hän emännän vilkaisevan aamiaishommiinsa, kun jo hänkin seisoi lieden ääressä, keitteli ja askarteli sallimatta vanhan kelpo muorin vähääkään vaivaantua.
Hän pysyi sellaisena päivän pitkän: hiljaisena, leppeänä ja huolekkaana, ollen yhtähaavaa pikku emäntäinen ja hento, ujoileva, neitseellinen olento. Ne kolme, jotka olivat jo pitemmän aikaa tunteneet hänet, odottivat joka hetki näkevänsä hänen oikullisesta luonteestansa jonkin kummallisen vaihdos-ilmaisun. Mutta se luulo petti: Undine pysyi enkelimäisen lempeänä ja säveänä. Pappi ei laisinkaan voinut kääntää silmiään hänestä ja sanoi useaan kertaan sulhaselle:
"Hyvä herra, aarteen on teille eilen taivaallinen armo minun arvottoman välitykselläni uskonut; varjelkaa sitä kuten tulee, niin se edistää ijäistä ja ajallista menestystänne."
Illemmalla Undine nöyrän hellästi ripustausi ritarin käsivarteen ja veti hänet lempeästi ulkosalle, missä laskeva aurinko herttaisesti kultasi raikasta ruohikkoa ja korkeita, soleita puunrunkoja. Nuoren vaimon silmissä päilyi kuin kaihon ja lemmen kastetta, hänen huulillaan väikkyi kuin hellitty, huolettava salaisuus, joka kuitenkin ilmausi vain tuskin kuuluvina huokauksina.