Vaiteliaana vei hän lemmittyänsä yhä kauvemmas mukanaan. Sulhasensa sanoihin hän vastasi vain katseilla, joissa ei tosin ilmennyt mitään suoranaisia selvityksiä hänen kysymyksiinsä, mutta kokonainen rakkauden ja aran alttiuden taivas kylläkin. Niin saapuivat he tulvineen metsävirran partaalle, ja ritari hämmästyi nähdessään sen lirisevän hiljaisina aaltosina, ilman jälkeäkään äskeisestä rajuudestansa ja paisumuksestansa.
"Huomiseksi se kokonaan ehtyy", sanoi nuori vaimo itkusilmin, "ja sinä voit silloin esteettä matkustaa minne tahdot."
"En ilman sinua, Undineni", vastasi ritari naurusuin. "Ajattelehan: jos minulla olisi haluakin karata tieheni, niin täytyisihän kirkon ja hengellisen vallan, keisarin ja viranomaisten ryhtyä asiaan ja tuoda pakolainen sinulle takaisin."
"Sinusta kaikki riippuu, sinusta kaikki riippuu", supisi pienoinen puolittain itkien, puolittain myhäillen. "Luulenpa sentään, että pidät minut kylläkin; olenhan sinulle niin peräti sydämestäni harras. Kanna minut nyt tuolle edessämme olevalle pikku saarelle. Siellä tapahtukoon ratkaisu. Voisinhan kai helposti itsekin puikahtaa läpi aaltojen, mutta sinun sylissäsi on niin hyvä levätä, ja jos sinä hylkäisit minut, niin olen kuitenkin vielä viimeisen kerran suloisesti levännyt siinä."
Huldbrand tunsi outoa ankeutta ja liikutusta eikä osannut hänelle mitään vastata. Hän otti Undinen käsivarsilleen ja kantoi hänet ylitse, nyt vasta muistaen saarelman samaiseksi, jolta hän ensimäisenä yönä oli tytön kantanut takaisin vanhan kalastajan luokse. Perille päästyään hän laski kantamuksensa pehmeälle ruohikolle ja aikoi hellien istuutua kauniin taakkansa viereen; mutta Undine pyysi:
"Ei, tuohon, minua vastapäätä! Tahdon lukea silmistäsi jo ennen kuin huulesi puhuvat. Kuuntele nyt tarkkaan, mitä käyn sinulle kertomaan."
Ja hän alotti:
"Tietäös, lemmitty ystäväiseni, että alkuaineissa asustaa olentoja, jotka ovat melkein teidän näköisiänne, mutta kuitenkin vain harvoin esiintyvät nähtäväksenne. Liekeissä lekuttelee ja leikkii salamandereita, maan uumenissa asustaa kalpeita, kiukkuisia maahisia, metsissä liikehtii ilmaan kuuluva Metsolan väki, järvissä, virroissa ja puroissa taasen elää vetehisten laaja suku. Kaunis on asua väilyvien kristalliholvausten alla, joiden läpi taivas aurinkoineen ja tähtineen katselee; korkeat korallipuut sinisine ja punaisine hedelmineen loistelevat puutarhoissa. Kuljetaan puhtailla hiekkatasangoilla yli kauniiden, kirjavien näkinkenkien, ja mitä vanhalla maailmalla oli niin kaunista, ett'ei nykyinen enää ansaitse siitä iloitsemista, sen verhosivat aallot salaperäisillä hopeahunnuillaan. Syvyyksissä nyt upeilevat nuo ylväät muistomerkit, korkeina ja vakavina, hellivien vesien leppeästi kostuttelemina, näiden loihtiessa niistä kauniita sammalkukkia ja seppelöitseviä kaislakimppuja esille. Siellä asujat ovat varsin suloisia ja rakastettavia katsella, enimmäkseen kauniimpia kuin ihmiset. Monenpa kalastajan mieltä on tenhonnut viehkeän vedenneidon kuunteleminen, tämän noustessa esiin aalloista laulelemaan. Hän on sitte kertonut kaunokaisestansa muille, ja sellaisia ihmeellisiä neitoja nimittävät ihmiset undineiksi eli aallottariksi. Mutta sinä näet nyt todellakin aallottaren, rakas ystävä."
Ritari yritti uskoa, että hänen kauniissa vaimossaan oli herännyt jokin hänen kummallisia oikkujansa ja että häntä huvitti kiusotella miestänsä värikkäin mielikuvin. Mutta niin lujasti kuin hän tätä itselleen vakuuttelikin, ei hän kuitenkaan voinut hetkeksikään päästä siihen vakaumukseen; ihana väristys tuntui hänen sydämessään; kykenemättä sanaakaan virkkamaan tuijotti hän väistymättömin katsein kauniiseen kertojattareensa. Tämä pudisti murhemielin päätänsä, huoahti sydämensä pohjasta ja jatkoi sitte seuraavaan tapaan:
"Me olisimme paljoa paremmassa asemassa kuin te muut ihmiset, — sillä ihmisiksi mekin itseämme nimitämme, kuten rakenteeltamme ja ruumiiltamme olemmekin, — mutta siinä on perin paha epäkohtakin. Me ja meidän laisemme muiden alkuaineiden asukkaat hajoamme ja tuhoudumme henkinemme ja ruumiinemme rahtusenkaan jäämättä meistä jäljelle, ja kun te toiset aikoinanne heräätte puhtaampaan elämään, olemme me jääneet minne hieta ja kipinä ja tuuli ja aalto jäivät. Siksi ei meillä myöskään ole sielua; alkuaine liikutteluttaa meitä, tottelee meitä usein, niin kauvan kuin elämme, — hajottaa meidät aina tomuksi heti kun kuolemme, ja me olemme rattoisia, rahtuakaan sureksimatta, samaten kuin ovat satakielet ja kultakalat sekä muut sievät luonnon lapset. Mutta kaikki pyrkii kannaltansa korkeammalle. Niinpä tahtoi isäni, mahtava vesiruhtinas Välimeressä, saattaa ainoan tyttärensä omistamaan sielun, vaikkapa hänen sen johdosta olikin otettava kestääkseen myöskin monia sielullisten olentojen kärsimyksiä. Mutta meikäläiset voivat saada sielun ainoastaan mitä täydellisimmin yhtymällä rakkaudessa johonkuhun teidän sukupuoleenne kuuluvaan ihmiseen. Nyt olen minä sielullinen, ja siitä kiitän sinua, sinä sanomattomasti rakastamani, ja kiitän sinua ainiaan, jos et minua tee onnettomaksi koko elinijäkseni. Sillä mihin joudunkaan minä, jos sinä minua kammoat ja syrjit? Mutta petoksella en voinut sinua pitää. Ja jos tahdot minut hyljätä, niin tee se nyt, palaja rannalle yksinäsi. Minä sukellan tähän puroon, joka on setäni, viettämässä kummallista erakkoelämäänsä täällä metsässä kaukana muista ystävistä. Mutta hän on mahtava, monien isojen virtojen veroinen ja rakas; ja kuten hän tänne kalastajaväen luokse toikin minut silloisen kepeän ja nauravan lapsen, viepi hän jälleen kotiinkin vanhempieni luokse minut sielullisen, rakastavan, kärsivän vaimon."