Seurue istui pöydässä, yläpäässä Undinen ja Huldbrandin välissä Bertalda somisteltuna kuin kevään jumalatar koruilla ja kukkasilla, kasvatusvanhempain ja ystävien moninaisilla lahjoilla. Ylellisen aterian lopulla hedelmiä tuotaessa jäivät ovet auki vanhan saksalaisten maitten hyvän tavan mukaan, jotta kansakin saisi nähdä ja ottaa osaa vallassäädyn rattoon. Palvelijat kanniskelivat viiniä ja leivoksia katselijoille.
Huldbrand ja Bertalda odottivat salaisella kärsimättömyydellä Undinen lupaamaa selvitystä ja tähystelivät häntä niin herkeämättömästi kuin päinsä kävi. Mutta kaunis valtijatar pysyi yhä hiljaisena, myhäillen vain salaperäisenä ja sydämellisen onnekkaana itsekseen. Ken hänen suunnitelmansa tiesi, saattoi nähdä, että hän oli joka hetki ilmaisemaisillansa elvyttävän salaisuutensa ja kuitenkin aina vielä siirsi sitä halukkaassa kieltäymyksessään tuonnemmaksi, kuten väliin lapset parhaita herkkupalojansa kitsastelevat. Bertalda ja Huldbrand yhtyivät tähän riemuisaan tunteeseen, toivorikkaasti jännittyneinä odottaen uutta onnea, joka heitä kohtaisi hänen huultensa julistamana.
Silloin seurueesta jotkut pyysivät Undinea laulamaan. Toivomus tuntui osuvan hänelle sopivasti, hän haetutti oitis luuttunsa ja lauloi:
Auerta aamu, loistoa luhta, ruohikko tuoksua rauhan vierellä väilyvän veen! Mikä heleä hohtaa nurmella noin? Keijuiko valkea kukkanen pilvistä niityn povehen? Oi, laps' on hento! — Leikkii, lieto kukkasilla, päivän sätehiä poimii. — Mistä, mistä, oi, sa kauno? —. Kaukorannan mailta kantoi sinilaine tänne sen. — Ei, ällös, armas, herkeemättä hapuile pikku kädelläs; ei vastaas kurkoteta kättä, vait' on kaikk' kukka-ystäväs. Osaavat kauniiks kattaa maata ja tuoksuella tuhansin, syleillä vain ei ykskään saata, pois äidin povi joutuikin. Voi, pikku parka, noin jo varhain, viel' autuus taivaan kasvoillas, kadonnut sult' on kaikkein parhain, vaikk' et voi tietää murhettas. — Ylhäinen urho katsojaksi nyt ratsain sattuu saapumaan; jaloksi, tietorikkahaksi hän kasvattaa sun linnassaan. Mut voitit vaikka minkä verran ja vaikka etsit vertojas, voi, kaikkein parhaat riemut kerran sä heitit kaukorantahas.
Kaihomielisesti hymyillen laski Undine luutun helmaansa. Bertaldan herttuallisten kasvatusvanhempain silmiin kumpusivat kyyneleet.
"Sellainen oli aamu, jolloin sinut löysin, armas orpo poloinen", sanoi herttua syvästi liikutettuna. "Kaunis laulajatar ollee oikeassa: parasta emme ole sinulle kuitenkaan kyenneet antamaan."
"Mutta meidän tulee myöskin kuulla, miten poloisille vanhemmille on käynyt", virkkoi Undine, näppäili jänteitä ja lauloi:
Äiti hiipii huoneissansa, säilyjänsä katsastain, niinkuin etsis murheissansa, vaikk' on koti tyhjä vain.
Tyhjä koti! Kolkko tieto, kelle päivin riemuaan siellä helkkyi lapsi lieto, öisin hymys' uniaan.
Vihannoipi jälleen metsä, jälleen päivä palajaa; ällös etsi, äiti, et sä armahintas jälleen saa!