"Katsokaa, katsokaahan toki", huusi Bertalda suuttuneesti ja tuskaantuneesti, "kaunis vetonen jo vääntelehtii ja karehtii, kun se aijotaan kätkeä kirkkaalta auringolta ja ihmiskasvojen virkistävältä näkemiseltä, joiden kuvastimeksi se on luotu!"
Vesisuoni tosiaankin sihisi ja poreili kaivossa kovin kummallisesti; näytti siltä kuin olisi jotakin pyrkinyt siitä nousemaan. Mutta Undine vain sitä vakavammin vaati käskynsä täyttämistä. Tätä vakavuutta tuskin tarvittiin. Linnaväki yhtä mielellään totteli emäntäänsä kuin lannisti Bertaldan uhmaa, ja kiukkuilipa ja uhkailipa tämä miten rajusti tahansa, pian oli paasi tukevasti paikoillaan kaivon suulla. Undine nojausi mietteissään sen yli ja kirjotteli kauniilla sormillaan paaden pintaan. Mutta hänellä lienee ollut kädessään jotakin hyvin terävää ja syövyttävää, sillä hänen kääntyessään pois näkivät muut lähemmäksi tultuansa paadessa kaikenlaisia omituisia merkkejä, joita ei kukaan luullut siinä ennen havainneensa.
Kotiin palaavan ritarin otti Bertalda illalla vastaan kyynelin ja valituksin, Undinen menettelystä kertoen. Ritari loi vaimoonsa totisia katseita, ja poloinen katseli apeana lattiaan. Kuitenkin sanoi hän maltillisesti:
"Herranihan ja puolisoni ei kuulustamatta soimaa orjaakaan, saatikka vihittyä vaimoansa."
"Sano, mikä sai sinut noin outoon tekoon", vastasi ritari synkkänä katsannoltaan.
"Ihan kahden kesken haluaisin sen sinulle sanoa!" huokasi Undine.
"Yhtä hyvin sen voit sanoa Bertaldankin kuullen", arveli ritari.
"Kyllä, jos niin käsket", myönsi Undine; "mutta älä käske sitä! Voi, minä pyytämällä pyydän, älä käske!"
Hän näytti niin nöyrältä, suloiselta ja kuuliaiselta, että ritarin sydän avautui auringon pilkahdukselle paremmilta ajoilta. Hän tarttui vaimoansa ystävällisesti käsivarteen ja vei hänet huoneeseensa, missä Undine alkoi kertoa:
"Tunnethan häijyn Vilpo-setäni, rakas herrani, ja olet usein vihastuen kohdannut hänet tämän linnan käytävissä. Bertaldan hän on joskus ihan sairaaksikin säikytellyt. Se johtuu siitä, että hän on sieluton, pelkkä ulkoisen maailman alkeellinen kuvastin, joka ei kykene mitään sisäistä heijastamaan. Näkeepä hän sitte joskus sinun olevan tyytymätön minuun, minun lapsellisuudessani sitä itkevän ja Bertaldan ehkä samalla hetkellä sattumalta nauravan. Silloin hän kuvittelee kaikenlaista hankaluutta ja sekautuu kutsumattomana piiriimme monin tavoin. Mitä auttaa se, että häntä mitä katkerimmin torun, että epäystävällisesti häädän hänet luotani? Hän ei usko ainoatakaan sanaa vakuutuksistani. Hänen poloisella elämällään ei ole aavistustakaan siitä, että lemmen surut ja ilot ovat niin viehättävän yhdennäköisiä ja likekkäisiä sisaruksia, ett'ei niitä voi mikään mahti toisistaan erottaa. Kyyneleen alta pilkistää hymy, hymy kyyneleen kätköstänsä houkuttelee."