13. LUKU.
Elämää Ringstettenin linnassa.
Tämän kertomuksen kirjottaja tekee työtänsä syystä että tarina liikuttaa hänen sydäntänsä, saaden hänet suomaan samaa muillekin. Nyt hän pyytää, rakas lukija, sinun suosiollisuuttasi eräässä seikassa. Suo hänen sivuuttaa lyhyin sanoin jokseenkin pitkä ajanjakso ja lausua sinulle vain yleispiirtein, mitä sill'aikaa on tapahtunut. Hän tietää kyllä, että voitaisiin varsin taiteenmukaisesti ja askel askeleelta kehitellä Huldbrandin mielen alkavaa kääntymystä pois Undinesta ja Bertaldaan, tämän nuorta miestä kohtaan tunteman hehkuvan rakkauden yhä selvempää ilmenemistä, näiden kahden näköjään enemmän pelkäilevää kuin säälivää tunnetta vaimopoloisen vierasta olemusta kohtaan, Undinen itkemistä ja hänen kyyneleittensä ritarin sydämessä herättämiä omantunnon soimauksia, jotka eivät kuitenkaan elvyttäneet vanhaa rakkautta, joten hän kyllä toisinaan osotti vaimolleen ystävällisyyttä, mutta kylmiä väreitä taas tuntien ajautui hänestä loittonemaan ja ihmislapsi Bertaldaa lähenemään.
Kirjottaja tietää, että tämä kaikki voitaisiin kunnollisesti selitellä, kenties pitäisikin se tehdä. Mutta siinä koskee hänen sydämeensä liian kipeästi, sillä hän on kokenut samanlaista ja muistissaankin vielä kammoaa sen varjoa. Sinä tunnet varmaankin samanlaatuisen tunteen, rakas lukija, sillä sellainenpa on kuolevaisten ihmisten kohtalo. Onneksesi on, jos olet siinä saanut enemmän ottaa vastaan kuin antanut, sillä tässä kohden on autuaallisempi ottaa kuin antaa. Silloin hiipailee tuollaisia seikkoja mainittaessa sieluusi vain rakas tuska, ja kukaties vierähtää leppeä kyynel alas poskeasi, muistaessasi kuihtuneet kukkalavasi, joista olit sydämesi pohjasta iloinnut. Mutta tämä riittäköönkin; emme tahdo tuhatkertaisilla yksittäisillä pistoksilla sydäntämme lävistää, vaan toteamme vain lyhyesti, että siten on käynyt, kuin ylempänä sanoin.
Undine parka oli kovin murheissaan, eivätkä molemmat toisetkaan juuri tyytyväisiä olleet; varsinkin vainusi Bertalda pienimmässäkin poikkeuksessa toivomuksistansa loukatun perheenemännän mustasukkaista painostusta. Hän oli sen vuoksi totuttautunut määräilevään sävyyn, johon Undine taipui kaihomielisessä kieltäymyksessä, ja sitä sokaistunut Huldbrand tavallisesti tuki mitä pontevimmin.
Vielä enemmän häiritsivät linnaseuruetta kaikenlaiset merkilliset kummittelut, joita Huldbrand ja Bertalda kohtasivat linnan holvikäytävissä; sellaisista ei oltu kuultu miesmuistiin. Pitkä valkea mies, jonka Huldbrand liiankin hyvin tunsi Vilpo-sedäksi ja Bertalda aaveelliseksi kaivomestariksi, astui usein uhkaavasti heidän eteensä ja etenkin Bertaldan, niin että tämä jo oli jonkun kerran säikähdyksestä sairastunut ja monasti ajatellut lähteä linnasta. Mutta osaksi oli hänelle Huldbrand liian rakas, — ja siinä hän vetosi viattomuuteensa, koska heidän välillään ei ollut koskaan mitään suoranaista tunnustusta tapahtunut, — osaksi ei hän tiennyt minne muuannekaan suunnata askeleensa. Vanha kalastaja oli Ringstettenin ritarin sanomaan Bertaldan uudesta olopaikasta vastannut muutamin vaikeasti luettavin piirroin, sikäli kuin oli ijältään ja pitkälliseltä vierautumiseltaan voinut yrittää: "Minusta on nyt tullut vanha leskimies parka, sillä rakas uskollinen vaimoni on kuollut. Mutta niin yksinäni kuin majassani istunkin, on mielestäni parempi Bertaldan olla siellä kuin täällä. Kunhan hän vain ei tee rakkaalle Undinelleni mitään vahinkoa, sillä silloin kohtaisi häntä kiroukseni!"
Viime sanat antoi Bertalda tuulen viedä, mutta piti vereksessä muistissa, mitä kotiintulosta sanottiin, — kuten meillä ihmisillä aina on samanlaatuisissa tapauksissa tapana.
Eräänä päivänä oli Huldbrand juuri lähtenyt ratsastusretkelle, kun Undine kokosi talon palvelijat, vedätti paikalle ison paaden ja käski sillä huolellisesti peittää linnanpihan keskessä olevan komean kaivon. Miehet huomauttivat vastaan, että heidän olisi sitte noudettava kaukaa alhaalta laaksosta vesi linnamäelle. Undine hymyili surumielin.
"Mieltäni pahottaa työnne lisääntyminen, hyvä väki", vastasi hän; "mieluummin itse kantaisin vesiruukun ylös, mutta tämä kaivo on kerta kaikkiaan tukittava. Uskokaa minua, muu ei käy päinsä, ja ainoastaan siten voimme karttaa suurempaa vauriota."
Koko palvelijakuntaa ilahutti leppeän emäntänsä mieliksi tekeminen; ei enempää kyselty, vaan käytiin käsiksi suunnattoman raskaaseen paateen. Tämä kohosi heidän ponnistuksistaan ja huojui jo kaivon kohdalla, kun Bertalda juoksi paikalle ja huusi pysähtymään. Tästä kaivosta hän muka kannatti pesuvetensä, joka oli hänen hipiälleen peräti terveellistä, eikä hän voinut mitenkään myöntyä sen sulkemiseen. Mutta vaikka Undine tälläkin kertaa oli tapansa mukaan säyseä, pysyi hän kuitenkin vastoin tapaansa lujana. Hänelle emäntänä kuului kaikkien taloustoimien järjestely parhaan taitonsa mukaan, eikä hänen ollut tehtävä niistä tiliä kenellekään muulle kuin aviopuolisollensa ja herrallensa.