"Hänhän todellakin on se, Bertalda", keskeytti Undine. "Katsos, se mies, jota sinä arvelit kaivomestariksi, kertoi asian minulle juurtajaksain. Hän tahtoi suostuttaa minua siihen, ett'en ottaisi sinua mukaani Ringstettenin linnaan, ja silloin kirposi tämäkin salaisuus hänen huuliltaan."
"No niin", sanoi Bertalda, "isäni — jos hän muka se on — isäni sanoi: 'En ota sinua mukaani, ennen kuin olet tullut toisenlaiseksi. Uskaltaudu yksinäsi pahassa huudossa olevan metsän halki meidän luoksemme; se olkoon koetuksena siitä, olemmeko me sinulle mitään. Mutta älä tule neitinä; kalastajatyttösenä tule!' Tahdonpa siis tehdä hänen sanojensa mukaan, sillä koko maailma on minut hyljännyt; aijon elää ja kuolla köyhänä kalastajan lapsena yksinäisyydessä vanhempieni niukoissa oloissa. Metsä minua kylläkin kovin kammostuttaa. Siellä kuuluu asustavan kamalia aaveita, ja minä olen arkamainen luonteeltani. Mutta mikäpä siinä auttaa! — Tänne tulin enää vain rukoilemaan jalolta Ringstettenin rouvalta anteeksi eilistä sopimatonta käyttäytymistäni. Tunnen nyt kyllä, että te tarkotitte hyvää, rakas rouva, mutta te ette tiennyt, kuinka syvästi loukkaisitte minua. Tuskassani ja hämmästyksissäni sitte tulvi monia järjettömän julkeita sanoja huuliltani. Oi, anteeksi, anteeksi! Olen jo peräti onneton. Ajatelkaahan itsekin, mitä minä olin vielä eilen-aamulla, vielä juhlanne alussa, ja mitä nyt tänään!"
Sanat tukahtuivat tuskaiseen kyyneltulvaan, ja yhtä haikeasti itkien kietoutui Undine hänen kaulaansa. Kesti kauvan, ennen kuin nuori vaimo syvältä liikutukseltaan sai sanaakaan virketyksi; mutta sitte lausui hän:
"Sinunhan pitää tulla mukanamme Ringstetteniin; kaikenhan pitää jäädä ennalleen; sinuttelehan minua vain jälleen äläkä arvonimillä puhuttele! Näetkös, me jouduimme lapsina vaihdoksiin; silloin jo sattuivat eri kohtalomme ristiin, ja me yhdistämme ne edelleen niin likeisiksi, ett'ei niitä mikään inhimillinen mahti kykene erottamaan. Ensin vain meidän matkassamme Ringstetteniin! Miten me sisaruksien tavoin ja'amme keskenämme, siitä puhelemme siellä."
Bertalda katsahti arasti Huldbrandiin. Ritarin kävi sääliksi kaunista, ahdinkoon joutunutta tyttöä; hän tarjosi tälle kätensä ja kehotti häntä sydämellisesti uskomaan itsensä hänen ja hänen puolisonsa haltuun. "Vanhemmillenne", sanoi hän, "lähetämme sanoman, miksi ette ole saapunut"; — ja yhtä ja toista aikoi hän kelpo kalastajaväen tähden lisätä, mutta hän huomasi Bertaldan tuskallisesti säpsähtävän heitä mainittaessa ja jätti sen vuoksi mieluummin enemmät puheet siitä sikseen. Mutta kainaloista hän tytön kohotti, nosti edellä hänet vaunuihin, perässä Undinen, ja ratsasti vireänä vieressä, hoputtaen ajuriakin niin reippaasti, että he tuota pikaa olivat jättäneet taakseen vapaakaupungin alueen ja samalla kaikki ikävät muistot. Hilpeämmin mielin matkasivat nyt naiset kauniita seutuja, joita myöten heitä vei tiensä.
Muutamien päivämatkojen jälkeen he eräänä kauniina iltana tulivat Ringstettenin linnaan. Nuorelle ritarille oli hänen voudeillaan ja miehillään paljon kerrottavaa, joten Undine jäi Bertaldan kanssa kahden. Ystävättäret kävelivät varustuksen korkeilla valleilla ja ihailivat viehättävää maisemaa, joka levittäysi heidän ympärillään kautta koko siunatun Schwabenin.
Silloin astui heidän luokseen pitkä mies kohteliaasti tervehtien. Bertaldasta hän milt'ei näytti vapaakaupungin kaivomestarilta, ja vielä ilmeisemmäksi kävi yhdennäköisyys, kun Undine torjui hänet nyrpeällä, jopa uhkaavallakin kädenliikkeellä, jolloin vieras kiireisin askelin ja päätään ravistellen riensi tiehensä kuten tuonnoinkin, kadoten läheiseen pensaikkoon. Mutta Undine sanoi:
"Älä pelkää, Bertalda rakas; tällä kertaa ei kelvoton kaivomestari saa sinulle tuottaa mitään pahaa."
Ja samassa hän kertoi ystävättärelleen perinpohjaisesti koko asian, ilmaisten oman syntyperänsäkin ja selittäen, millä tavoin Bertalda oli joutunut pois kalastajakodista, Undinen tullessa hänen sijaansa.
Neitonen aluksi kauhistui näitä puheita, luullen ystävättärensä saaneen äkillisen mielenhäiriön. Mutta vähin erin hänessä kaiken todellisuus varmistui Undinen yhtäjaksoisista sanoista, jotka täydellisesti soveltuivat tähänastisiin tapahtumiin, ja vielä enemmän siitä sisällisestä tunteesta, jolla totuus aina ilmaiseikse meille. Hänestä tuntui ihmeelliseltä elää keskellä sellaista satupiiriä, jollaisista oli muulloin kuullut vain tarinoittavan. Hän tuijotteli Undinea kunnioituksella, mutta ei enää voinut torjua väristystä, joka ilmeni hänen ja ystävättären välille. Illallispöydässä hän pakostakin oudoksui, miten ritari saattoi niin rakastuneesti ja herttaisesti kohdella olentoa, joka kerrotun jälkeen tuntui hänestä enemmän aaveelliselta kuin inhimilliseltä.