"Häveten tunnen olevani vain köyhä kalastajatyttö. Että sen toisin hetkin unohdin, siitä saan vanhempieni matalassa majassa kärsiä rangaistukseni. Hyvästi jääkää kauniin puolisonne kanssa."
Undine oli sydämensä pohjasta suruissaan. Hän pyyteli Huldbrandia kiihkeästi rientämään paenneen ystävättären perässä ja noutamaan hänet takaisin. Oi, hänen ei olisi tarvinnut kannustaa! Ritarin mieltymys Bertaldaan virisi jälleen ilmi liekkiin. Hän juoksenteli kaikkialla linnassa kysellen, eikö kukaan ollut nähnyt, mitä tietä kaunis pakolainen oli lähtenyt. Hän ei saanut mitään vihiä ja istui jo ratsunsa seljässä linnan pihalla valmiina ratsastamaan umpimähkään sitä tietä, jota kautta oli Bertaldan tuonut linnaan.
Silloin osui paikalle muuan kilpipoika ja vakuutti kohdanneensa neidin Mustaanlaaksoon johtavalla polulla. Kuin nuolena karautti ritari portista ulos mainitulle suunnalle, kuulematta Undinen tuskaista ääntä, tämän huutaessa ikkunasta hänen jälkeensä:
"Mustaanlaaksoon? Oi, sinne ei, Huldbrand, sinne ei! Tahi ota Jumalan tähden minut mukaasi!"
Nähdessään kaiken huhuilunsa hyödyttömäksi käski hän kiireesti satuloida valkean käymähevosensa ja läksi ritaria seuraamaan, suostumatta ottamaan mitään palvelijaa mukaansa.
14. LUKU.
Bertaldan paluu ritarin kanssa.
Mustalaakso oli syvällä vuoristossa. Sen nykyistä nimeä ei tiedetä. Siihen aikaan nimitti sitä kansa siten sen synkän hämäryyden vuoksi, minkä korkeat puut, etupäässä kuuset, loivat alas notkoon. Kallioiden lomitse soriseva purokin näytti siitä syystä mustalta eikä ollenkaan niin miellyttävältä, kuin taivaan sineä avoimesti kuvastelevat vedet.
Nyt alkavassa iltahämyssä oli ylänköjen välissä maisema käynyt kerrassaan jylhäksi ja kaameaksi. Ritari ratsasti tuskaisin mielin puron parrasta pitkin; milloin pelkäsi hän viivyttelemällä päästävänsä pakolaisen liian kauvas edelleen, milloin taasen kiireissään rientävänsä ohitse, jos tavoteltu jossakin kohden tahtoisi pistäytyä tien sivuun häneltä piiloon. Hän oli jo saapunut jokseenkin syvälle laaksoon ja saattoi nyt arvella piankin tavottavansa tytön, jos oli oikeilla jäljillä. Tolansa epäileminenkin sai hänen sydämensä yhä tuskastuneemmasti sykähtelemään. Miten kävisikään Bertaldan, ellei hän tyttöä tavottaisi uhkaavalla öisellä raju-ilmalla, joka yhä pelottavampana kaartui laakson yli?
Silloin hän viimenkin näki oksien lomasta jotakin valkeata pilkottavan vuoren kupeelta. Hän oli tuntevinaan Bertaldan vaatetuksen ja kääntyi päin. Mutta ratsu ei tahtonut edetä; se kavahteli niin hillittömästi takajaloilleen ja hän oli niin kärsimätön pääsemään perille ilman ajanhukkaa, että hän laskeusi maahan, olisihan kai sitä paitsi pensaikko käynyt ratsain liian vaivaloiseksikin samota —, ja sitoi korskuvan oriinsa puuhun, alkaen varovasti kavuta pensastoon. Oksat vihmoivat epäystävällisesti iltakasteen kylmää ripsettä hänen otsalleen ja poskilleen; etäinen ukkonen jyrähteli vuorten takana; kaikki näytti niin inhalta, että hän alkoi tuntea kammoa valkeata haamua kohtaan, joka makasi maassa jo jokseenkin lähellä häntä. Kuitenkin erotti hän ihan selvästi, että siinä virui nukkuva tahi pyörtynyt nainen pitkässä, valkeassa vaatetuksessa, jollainen Bertaldallakin oli sinä päivänä ollut yllään. Hän astui ihan makaavan luo, kahisteli oksia, helisytti säiläänsä: toinen ei hievahtanut.