"Bertalda!" hoki hän, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin: toinen ei kuullut. Hänen vihdoin huudettuansa tämän nimen voimakkaalla ponnistuksella, poukkoili vuorten onkaloista kumea kaiku lallattaen vastaan: Bertalda! — mutta nukkuja ei herännyt. Hän kumartui alas, mutta laakson ja alkavan yön tummuus ei päästänyt kasvonpiirteitä näkyviin.
Kun hän nyt juuri oli jonkun verran tuskastunein epäilyksin painautunut ihan lähelle häntä maahan, välähti salama yli laakson. Sen leimahduksessa hän näki inhottavasti vääntyneet kasvot edessään, ja tämä ilmestys huusi kolealla äänellä:
"Anna minulle muisku, senkin rakastunut paimentollo!"
Kauhusta kirkaisten hypähti Huldbrand koholle, kamala aave perässään.
"Kotiisi!" örähteli se; "häijyläiset ovat valveilla. Kotiisi, muutoin olet minun!" ja se tavotteli häntä pitkillä, valkeilla käsivarsillaan.
"Vilpo-vintiö", huudahti ritari mielensä rohkaisten, "sinähän se tietenkin oletkin, mokomakin mörkö! Tuosta saat muiskun!"
Ja raivokkaasti huitaisi hän haamua säilällään. Mutta se hajausi, ja ihoa myöten kastava vesisuihke ei jättänyt ritarille vähintäkään epäilystä siitä, mitä vihollista vastaan oli taistellut.
"Hän tahtoo säikytellä minut Bertaldan luota", sanoi hän ääneensä itsekseen; "hän luulee minun pelkäävän hänen typeriä kummittelujansa ja luovuttavan hänen armoilleen säikytellyn tyttö paran, jotta saisi antaa tämän tuntea kostoansa. Mutta sitäpä ei hän sentään saa, mokoma heikko vedenhenki! Mihin ihmisrinta kykenee silloin kun se oikein tahtoo, oikein kaiken parhaansa takaa tahtoo, sitä ei voimaton ilvehtijä käsitä."
Hän tunsi sanojensa totuuden ja niiden hänen omassa sydämessään elvyttäneen uuden miehuuden. Myöskin näytti onni liittoutuvan hänen puolelleen, sillä vielä ei hän ollut ratsunsa luokse ehtinyt, kun kuuli jo ihan selvästi Bertaldan valittavan äänen itkemässä lähellään, yhä voimakkaammin tohisevan ukkosen ja myrskytuulen jymyn läpi. Nopsin askelin riensi hän ääntä kohti ja tapasi vapisevan neitosen yrittämässä kiivetä ylängölle, kaikin mokomin pelastautuaksensa laakson kaameasta pimennosta. Mutta ritari astui rakkaasti haastellen hänen tielleen, ja niin rohkea ja ylpeä kuin tytön päätös kait aikaisemmin olikin, tunsi hän kuitenkin nyt ylen elähyttävää riemastusta siitä, että hänen sydämessään rakastamansa ystävä vapahti hänet kamalasta yksinäisyydestä ja tutun linnan mieluisa elämä jälleen avautui hänelle. Hän seurasi melkein sanallakaan vastustelematta, mutta niin näännyksissään, että ritari oli iloissaan, kun sai hänet saatelluksi ratsullensa asti, jonka nyt kiireesti irrotti siteestänsä, kohottaakseen sen selkään kauniin vaeltajattaren ja sitte suitsista varovasti taluttaakseen sen pois laaksoseudun epämääräisistä varjoista.
Mutta Vilpo oli hurjalla esiintymisellään säikytellyt hevosen ihan virmapääksi. Ritarinkin olisi ollut työläs hypätä ponnahtelevan, rajusti korskuvan elukan selkään; sula mahdottomuus oli nostaa vapisevaa Bertaldaa satulaan. Päätettiin sen vuoksi palata kotiin jalkasin. Tempoillen hevosta suitsista perässään tuki ritari hoippuvaa tyttöä toisella kädellään. Bertalda ponnistausi niin voimakkaaksi kuin kykeni, päästäkseen joutuin pois pelottavasta laaksosta, mutta väsymys lyyhistytti häntä lyijynä, ja samalla notkahtelivat hänen kaikki jäsenensä lysyyn, osaksi vielä monista äsken kestetyistä säikyttelyistä, joilla Vilpo oli ajellut häntä eteenpäin, osaksi myöskin myrskyn ja pitkäisen jyrinän vuorimetsikössä yhä tuottamasta ankeudesta. Viimein hän solui saattajansa käsivarren varasta, vaipui sammalistolle ja sanoi: