"Jättäkää minut vain tähän makaamaan, jalo ritari! Sovitan hulluuttani ja nyt minun täytyy joka tapauksessa menehtyä tässä väsymykseen ja tuskaan."
"En ikinä, rakas ystävätär, jätä teitä!" huudahti Huldbrand turhaan koettaen kädellään hillitä vauhkoa ratsuaan, joka alkoi korskua ja vaahdota kahta hullummin. Ritarin oli lopultakin tyytyminen vain pitelemään elukkaa kyllin etäällä hervahtaneesta neidosta, jottei tämä hevosta peljäten olisi säikkynyt vielä enemmän. Mutta kun hän hurjistuneen ratsunsa kanssa laahautui vain muutamiakin askelia loitommalle, alkoi Bertalda heti mitä surkeimmin huudella häntä, luullen ritarin todellakin hylkäävän hänet tänne kauhistavaan metsän pimentoon. Ritari ei enää ollenkaan tiennyt, mihin ryhtyä. Mielellään olisi hän laskenut riehaantuneen ratsun valtoimena pillastumaan yöhön ja riehumaan itsensä tyyntyneemmäksi, ellei hänen olisi ollut peljättävä, että se voisi ahtaassa solassa tömistellä raudotetuilla kavioillaan juuri senkin paikan yli, missä Bertalda makasi.
Tässä suuressa hädässään ja pulassaan oli hänelle sanomattoman lohdullista kuulla takanaan vankkurien verkalleen kolisevan alas kivistä polkua. Hän huusi apua; miehen ääni vastasi, kehotti häntä olemaan kärsivällinen, mutta lupasi auttaa. Pian häämöttikin pensaikosta kaksi hiirakkoa, vierellään niiden ajomiehen valkoinen mekko, ja heti jälkeenpäin pistäysi myöskin näkyviin iso valkea purjekangas, jolla hänen arvatenkin kuljettamansa tavarat oli katettu. Kuuliaiset hiirakot seisahdutti niiden isännän äänekäs: "ptruu!" Hän astui ritaria kohti ja auttoi häntä vaahtoavan ratsun hillitsemisessä.
"Huomaan kyllä", puheli hän, "mikä elukkaa riivaa. Kun ensin kuljeskelin näillä main, ei minunkaan hevosteni käynyt paremmin. Täällä, nähkääs, asustaa ilkeä vedenhaltija, joka on moisiin konnankujeisiin hedas. Mutta olenpa oppinut erään lauselman; jos sallitte minun sanoa hevoselle korvaan sen, niin seisahtuupa se oitis yhtä rauhallisesti kuin minun kaksi hiirakkoani tuossa."
"Koettakaahan keinoanne ja auttakaa vain pian!" huusi kärsimätön ritari.
Ajomies taivutti hyppelehtivän hevosen pään alas luoksensa ja lausui sen korvaan joitakuita sanoja. Siinä silmänräpäyksessä asettui orhi kesynä ja rauhallisena seisomaan, ja vain kuumeinen köhä ja höyryäminen oli vielä merkkinä äskeisestä hurjistumisesta. Huldbrandilla ei ollut paljoakaan aikaa kysellä, miten tämä oli saatu aikaan. Hän sopi ajomiehen kanssa siitä, että tämä ottaa Bertaldan vankkureihinsa, joihin hänen sanojensa mukaan oli pantu mitä pehmeintä puuvillaa kääryinä kuormaksi, ja viepi neidon Ringstettenin linnaan asti. Ritari alkoi seurata kuormaa ratsain. Mutta ratsu näytti äskeisestä riehunnastaan liiaksi uupuneen, voidakseen enää kantaa isäntäänsä niin kauas; siksipä ajomies kehotti häntä nousemaan Bertaldan viereen vankkureihin. Hevonenhan voitiin sitoa taakse.
"Matka käypi alamäkeen", sanoi hän, "joten vetäminen on hiirakoilleni keveätä".
Ritari suostui tarjoukseen, nousi Bertaldan keralla vankkureihin, orit seurasi säyseänä perässä, ja valppaana ja varovaisena asteli ajomies vierellä.
Sumeammaksi pimenevän yön hiljaisuudessa, ukkosen jymytessä yhä etäämpänä ja heikentyneempänä, turvallisuuden ja mukavan kulun elähyttäminä joutuivat Huldbrand ja Bertalda tuttavalliseen keskusteluun. Hellivin sanoin moitiskeli ritari toisen uhmailevaa pakoa; nöyränä ja liikutettuna pahotteli tämä menettelyänsä, ja kaikista hänen sanoistansa hohteli salainen sanoma kuin lamppuna, joka yössä vaivihkaa antaa rakastajalle tiedoksi, että rakastettu odottaa häntä yhä. Ritari tunsi näiden puheiden merkityksen paljoa selvemmin kuin yksityisiä sanoja tarkkasikaan, ja vastailikin yksinomaan sikäli. Silloin ajomies äkkiä karjaisi käreällä äänellä:
"Korkealle, hiirakot! Korkealle jalka! Yhteisin voimin, hiirakot, ajatelkaahan kuntoanne!"