15. LUKU.
Matka Wieniin.
Viime tapauksen jälkeen elettiin linnassa hiljaisesti ja rauhallisesti. Ritari tajusi yhä paremmin ja paremmin vaimonsa enkelillisen hyvyyden, joka oli peräti kauniisti ilmaantunut siinä, että hän oli ratsastanut pelastajaksi Mustaanlaaksoon, missä Vilpo-sedän valta jälleen alkoi. Undine itse tunsi sitä rauhaa ja turvallisuutta, jota vailla ei ole milloinkaan mieli harkitusti havaitessaan olevansa oikealla tolalla, ja lisäksi herätti hänessä miehensä uudestaan elpyvä rakkaus ja kunnioitus monenlaista toivon ja ilon kajastusta. Bertalda taasen osottausi kiitolliseksi, nöyräksi ja araksi, yrittämättä esittää näitä mielen ilmaisuja jollakin tavoin ansiokkaiksi. Milloin jompikumpi aviopuoliso tahtoi sanoa hänelle jotakin selittävää kaivon sulkemisesta tahi Mustanlaakson seikkailusta, pyysi hän hartaasti, että häntä säästettäisiin niiden mainitsemiselta, koska hän liiaksi häpesi esiintymistänsä edellisessä kohtauksessa ja liiaksi säikkyi jälkimäistä. Siksi ei hän saanutkaan kumpaisestakaan kuulla sen enempää; ja mitä tarvista näyttikään siihen olevan? Olivathan rauha ja riemu ilmeisesti asettuneet Ringstettenin linnaan. Siitä varmistuttiin aivan epäilemättömiksi ja arveltiin, ett'ei elämä nyt enää voisi kantaa muuta kuin viehättäviä kukkia ja hedelmiä.
Noin virkistävissä oloissa oli talvi tullut ja mennyt, ja kevät pilkisteli iloisille ihmisille helakanvihreine silmuinensa ja vaaleansinisine taivainensa. Sen oli mieli kuten heidän, ja heidän kuten sen. Ihmekö siis, että sen haikarat ja pääskyset heissäkin matkahalun herättivät! Heidän kerran ollessaan huvikävelyllä alas Tonavan lähteitä kohti kuvaili Huldbrand tuon jalon virran ihanuutta, sen paisuvaa juoksua halki siunattujen seutujen, upean Wienin loistavaa kohoamista sen rannoilla, ja sen askel askeleelta joka suhteessa nousevaa majesteetillisuutta ja viehätystä.
"Olisi varmaan ihanaa kerran kulkea sitä myöten Wieniin asti!" puhkesi Bertalda huudahtamaan, mutta vaipui taas heti nykyiseen nöyryyteensä ja vaatimattomuuteensa, vaieten punehtuneena. Juuri tämä liikutti Undinen mieltä syvästi, ja elävästi haluten tuottaa rakkaalle ystävättärellensä huvia sanoi hän:
"Kuka sitten estää meitä tekemästä sitä matkaa?"
Bertalda riemastuneena hypähti ilmaan, ja molemmat naiset alkoivat heti mitä kirkkaimmin värein kuvitella viehättävää Tonavanmatkaa. Huldbrandkin yhtyi suunnitelmaan hilpeästi; kerran hän vain huolestuneesti kuiskasi Undinelle:
"Mutta etäämpänä on Vilpo jälleen vallassa!"
"Tulkoonpahan vain", vastasi toinen nauraen; "olenhan minä saapuvilla, ja minun edessäni hän ei uskalla pahaa tehdä."
Siten oli viimeinenkin este poissa tieltä, varustauduttiin lähtöön, ja pian oltiin matkalla reippain mielin ja iloisin toivein.