Mutta älkäähän ihmetelkö, ihmiset, jos silloin aina käypi toisin kuin on ajatellut. Meidän tuhoamme väijyvä ilkeä voima tuudittelee mielellään uhrinsa uneen viehättävin lauluin ja kultaisin saduin. Sitä vastoin kolkuttaa pelastava taivaanlähetti usein järeästi ja säikäyttävästi ovellemme.
He olivat olleet ensimäisinä päivinä matkallansa Tonavaa alas erinomaisen tyytyväisiä. Yhä parempaa ja kauniimpaa esiintyikin mikäli he lipuivat edemmäksi tuolla ylpeästi vierivällä virralla. Mutta eräällä muuten mitä viehättävimmällä seudulla, jonka näkemisestä he olivat suurinta riemuansa toivoneet, alkoi hillitön Vilpo ihan julkisesti osottaa täällä tuntuvaa voimaansa.
Kujeet pysyivät tosin vain ilvehtimisenä, kun Undine usein torui kohahteleviin aaltoihin tahi vastakkaisiin tuuliin, jolloin vihamielinen toiminta oitis nöyränä taukosi; mutta hyökkäykset uudistuivat alinomaa, ja yhtämittaa tarvittiin Undinen kehotteluja, joten pikku matkaseurueen hupaisuus kerrassaan häiriintyi. Miehistökin epäröiden supatteli keskenään ja vilkuili epäluuloisesti kolmeen vallassäätyiseen, joiden palvelijatkin alkoivat yhä enemmän ja enemmän uumoilla jotakin luonnotonta, omituisin katsein tähystellen isäntäväkeänsä. Huldbrand monastikin huomautti itsekseen: "Sen siitä saapi, kun samanlaiset eivät yhdy, kun ihminen ja vedenneito solmivat eriskummallisen liiton."
Itseänsä puhdistellen, kuten ylimalkaan mieluummin teemme, ajatteli hän tosin useasti samalla: "Minähän en tiennyt häntä vedenneidoksi. Minun onnettomuuteni on, että luonnottoman sukulaisuuden oikut kiroavat ja tärvelevät jokaisen askeleeni, mutta minun ei ole syy."
Moisista ajatuksista tunsi hän itsensä jonkin verran vahvistuneeksi, mutta sen sijaan kävi hän yhä ärtyisemmäksi, vieläpä vihamielisemmäksi mielialaltaan Undinea kohtaan. Hän silmäili tätä jo nurjin katsein, ja vaimo poloinen ymmärsi hyvin niiden merkityksen. Siitä ja alituisesta ponnistelusta setänsä juonia vastaan uupuneena vaipui hän illemmalla sikeään uneen, hiljaisesti lipuvan aluksen miellyttävästi liekuttelemana.
Tuskinpa oli hän silmänsä ummistanut, kun jo jokainen laivassa olija luuli sillä suunnalla, jolle sattui katsomaan, näkevänsä kerrassaan inhottavan ihmispään, joka ei kohonnut aalloista kuin uijan pää, vaan ihan kohtisuoraan, kuin vedenpintaan paalutettuna, mutta lipuen mukana samalla vauhdilla kuin aluskin. Jokainen tahtoi toiselle näyttää, mikä häntä kauhistutti, ja jokainen kyllä havaitsi toisen kasvoilla saman kauhun, mutta näki käden ja silmän osottavan toiselle suunnalle kuin missä hänelle itsellensä näkyi puolittain naurava, puolittain uhkaava kuvatus. Mutta kun he nyt tahtoivat selvitellä asian toisillensa ja kukin huusi: "katsokaa tuonne; ei tuonnepa!" — silloin näkyivät kaikkien kauhukuvat jokaiselle, ja koko laivan ympäristö vilisi mitä hirmustuttavimpia olentoja.
Tästä johtuneeseen kirkunaan heräsi Undine. Hänen avautuvien katseittensa tieltä katosi epäsikiöiden villi parvi. Mutta Huldbrand oli kuohuksissaan noin loppumattomista rumista ilveistä. Hän olisi puhjennut hurjiin sadatteluihin, ellei Undine olisi nöyrin katsein ja ihan hiljaa pyydellen sanonut:
"Jumalan tähden, rakas mieheni, me olemme aalloilla; älä ilmaise nyt suuttumusta minua kohtaan!"
Ritari vaikeni, istuutui ja syventyi mietiskelyyn. Undine sanoi hänelle korvaan:
"Eikö olisi parempi, rakkaani, luopua hupsusta matkastamme ja rauhassa kääntyä takaisin Ringstettenin linnaan?"