Mutta Huldbrand jupisi äkäisenä:
"Vankiko minun pitää olla omassa linnassani, kyeten hengittämäänkin vain niin kauvan kuin kaivoni on tukossa? Siispä soisinkin, että tätä luonnotonta sukulaisuutta —"
Silloin Undine hyväillen painoi kauniin kätensä hänen huulilleen. Hän vaikenikin ja pysyi äänettömänä, punniten monia Undinen hänelle tekemiä huomautuksia. Sillävälin oli Bertalda antautunut kaikenlaisiin omituisesti haihatteleviin ajatuksiin. Hän tiesi Undinen sukuperästä paljon, mutta ei kuitenkaan kaikkea, ja etenkin oli pelottava Vilpo jäänyt hänelle kauhistavaksi, mutta yhä vieläkin aivan hämäräksi arvotukseksi, niin ett'ei hän kertaakaan ollut tuon nimeäkään kuullut. Kaikkia näitä kummallisia seikkoja mietiskellen irrotti hän puolittain vaistomaisesti kultaisen kaulaketjun, jonka Huldbrand vastikään oli hänelle ostanut eräältä kiertelevältä kauppiaalta, ja välkytteli sitä ihan vedenkalvon yläpuolella, haavemielisesti ihastellen heleätä kimmellystä, minkä se loi iltakuulakkaan veteen. Silloin Tonavasta äkkiä pistäytyi iso käsi, sieppasi kaulaketjun ja katosi sen keralla syvyyteen. Bertalda kirkaisi kovasti, ja pilkallinen hahatus kajahti virrasta vastaan. Nyt ei ritarin suuttumus enää tiennyt rajoja. Seisaalleen hypähtäen sadatteli hän virtaan, kirosi kaikkia, jotka tahtoivat tunkeutua hänen sukulaisuuteensa ja elämäänsä, ja haastoi heidät, olivatpa vetehisiä tahi tenhottaria, asettumaan hänen kirkkaan säilänsä eteen. Bertalda sillävälin itki menetettyä, kovin rakasta koruansa ja valoi kyynelillään öljyä ritarin vihaan. Undine taasen piteli käsiään aluksen reunan yli veteen ojennettuina ja supisi herkeämättä hiljaa itseksensä, moniaan kerran keskeyttäen ihalan salaperäisen kuiskeensa ainoastaan rukoilevasti huomautellakseen aviomiehelleen:
"Armaani, täällä älä minua toru; toru kaikkea, mitä tahdot, mutta täällä älä minua! Tiedäthän."
Ja tosiaankin pidättyi ritarin vihasta änkkäilevä kieli vielä jokaisesta suoranaisesti hänen vaimoonsa kohdistetusta sanasta. Silloin tämä aaltojen alla pitämällään kostealla kädellä kohotti esille ihmeen kauniin korallikaulanauhan, niin ihanasti hohtelevan, että se huikaisi kaikkien silmiä loistollaan.
"Ota tämä", sanoi hän, ystävällisesti tarjoten sitä Bertaldalle, "sen olen antanut tuoda sinulle korvaukseksi, äläkä enää ole suruissasi, lapsi parka".
Mutta ritari ryntäsi väliin. Hän tempasi kauniin korun Undinen kädestä, sinkautti sen takaisin virtaan ja kiljui vimmoissaan:
"Sinulla siis on aina välejä noihin. Jää niiden luokse kaikkien noitien nimessä kaikkine lahjoinesi ja jätä meidät ihmiset rauhaan, ilvehtijätär!"
Jäykin, mutta kyyneliä tulvivin katsein silmäili häntä Undine poloinen, yhä pitäen ojossa kättään, jolla oli tahtonut niin ystävällisesti antaa Bertaldalle siron lahjansa. Sitte hän alkoi yhä haikeammin itkeä, kuten ihan syytön ja kovin katkerasti loukattu herkkämielinen lapsi. Vihdoin hän sanoi heikosti:
"Oi, armas ystäväni, oi, jääös hyvästi. Ne eivät saa sinulle mitään tehdä; pysy vain uskollisena, jotta voin ne torjua sinusta. Voi, mutta lähteä minun täytyy, lähteä pois koko nuoreksi elin-ajakseni. Oi, voi mitä oletkaan tehnyt! Oi, voi!"