Ja hän katosi aluksen laidan yli. Astuiko hän virtaan, sulausiko hän siihen, sitä ei tiedetty; tuntui molemmilta eikä kumpaiseltakaan. Mutta pian oli hän kokonaan huvennut Tonavaan; pikku kareet vain vielä nyyhkien kuiskivat aluksen äärellä, ja ne kuulostivat milt'ei haastavan: "Oi, voi! Oi, pysy uskollisena! Oi, voi!"
Mutta Huldbrand kostutti laivan etukantta kuumin kyynelin, ja syvä tainnos verhosi onnettoman piankin lieventävään huntuunsa.
16. LUKU.
Huldbrandin toinen rakkaus.
Pitäisikö sanoa, että kaihollamme valitettavasti, vai onneksi, ei ole mitään oikeata pysyväisyyttä? Tarkotan oikein syvällistä ja elämämme lähteestä ammentavaa kaihoa, joka niin ykseytyy menetetyn rakkaamme kanssa, ett'ei hän enää olekaan siltä kadoksissa ja että se muodostuu vihityksi pyhäköksi hänen kuvansa ympärille koko elämän ajaksi, kunnes verho jälleen kohoaa sen ja meidän väliltämme. Tosin säilyykin hyvillä ihmisillä sellainen pyhäkkö, mutta se ei kuitenkaan enää ole ensimäistä oikeata kaihoa. Muita, vieraita kuvia on tunkeutunut välille; saamme lopulta kokea kaiken maallisen katoavaisuutta murheeseemmekin nähden, ja niinpä täytyy minun sanoa: Valitettavasti ei kaihollamme ole mitään oikeata pysyväisyyttä!
Sitä koki Ringstetteninkin ritari; menestyksekseenkö, sen kuulemme tämän kertomuksen jatkuessa. Alussa ei hän voinut muuta kuin katkerasti itkeä, kuten hyväsydäminen Undine rukka oli itkenyt hänen riistäessään tältä kädestä välkkyvän koristeen, jolla tämä oli tahtonut niin kauniisti sovittaa kaiken. Ja silloin ritari ojensi kättänsä kuten hänkin, ja hyrähti aina taas itkemään kuten hän. Hänellä oli salaisena toiveena lopulta sulautua kyyneliinsä hänkin; ja eikö meille toisillekin usealle ole suuressa surussa samanlainen ajatus tuonut tuskallista viihdykettä? Bertalda itki mukana, ja he elelivät kauvan ihan hiljaisesti keskenään Ringstettenin linnassa, hellien Undinen muistoa ja entisen kahdenkeskisen mieltymyksensä melkein tyyten unohtaneina. Sen sijaan siihen aikaan useasti saapuikin lempeä Undine Huldbrandin luokse unessa; hän silitteli ritaria lempeästi ja hellästi ja poistui sitten yhäti itkien, niin että toinen herätessään ei useinkaan oikein tiennyt, mistä hänen poskensa olivat niin kosteat: Undinenko vaiko vain hänen omista kyynelistään.
Unikuvat kävivät kuitenkin ajan mittaan harvinaisemmiksi, ritarin apeus heikkeni. Silti ei hän kenties olisi eläissään muuta toivoillut kuin tuolla tavoin edelleenkin hiljaisesti muistella Undinea ja hänestä puhella, ellei vanha kalastaja olisi odottamattomasti ilmestynyt linnaan ja nyt täydellä todella vaatinut Bertaldaa lapsenansa takaisin. Undinen katoaminen oli tullut hänen tiedokseen, eikä hän tahtonut enää sallia Bertaldan oleskelevan linnassa yksinäisen ritarin luona.
"Sillä minä en nyt ollenkaan välitä siitä, rakastaako minua tyttäreni vai eikö", puheli hän, "mutta kunniallisuus on kysymyksessä, ja missä se puhuu, siellä ei millään muulla ole sanomista."
Tämä vanhan kalastajan mieliala ja se yksinäisyys, joka Bertaldan lähdettyä autioksi jäävän linnan kaikista suojamista ja käytävistä uhkasi kaameasti ahdistella ritaria, saivat puhkeamaan esille sen, mikä oli aikaisemmin uinunut ja Undinea surressa unohtunut: Huldbrandin mieltymyksen kauniiseen Bertaldaan.
Kalastajalla oli paljon väitettävänä ehdotettua avioliittoa vastaan. Undine oli ollut vanhukselle kovin rakas, ja hän arveli, että tuskinhan vielä tiedettiinkään, oliko kadoksiin joutunut tosiaankin kuollut. Mutta jos hänen ruumiinsa todella makasikin kylmänä ja jäykkänä Tonavan pohjassa tai ajelehti aaltojen mukana merelle, niin oli Bertaldalla syytä hänen kuolemaansa, eikä hänen soveltunut asettua häädetyn lemmikin sijalle. Mutta ritaristakin kalastaja piti hyvin paljon; lisäksi vaikuttivat paljoa leppoisemmaksi ja alttiimmaksi kehittyneen tyttären pyytelyt ja Undinen kohtaloa säälittelevät kyyneleet. Kai hän lopultakin antoi suostumuksensa, sillä hän jäi vastustelematta linnaan, ja pikalähetti toimitettiin noutamaan ritarin toisiin vihkiäisiin Isä Heilmannia, joka oli onnekkaina entispäivinä siunannut Huldbrandin ja Undinen liiton.