Mutta tuskin oli hurskas mies lukenut Ringstettenin ritarin kirjeen, kun hän jo läksi matkalle linnaan vielä kiireisemmin kuin sanansaattaja oli sieltä tullutkaan. Nopeasta kävelystä hengästyessään tai vanhoja raajoja väsymyksen kolottaessa tapasi hän puhella itsekseen:
"Kenties on vääryys vielä ehkäistävissä; älä lyyhisty ennen kuin matkan perillä, raihnainen ruumis!"
Ja uudistunein voimin tempausi hän silloin liikkeelle, vaeltaen ja vaeltaen pysähtymättä, levähtämättä, kunnes kerran iltamyöhällä astui linnan lehvistön siimestämälle pihalle. Morsiuspari istui käsikkäin puiden katveessa, vanha kalastaja mietiskelevänä heidän vieressään. Heti Isä Heilmannin tuntiessaan hypähtivät he seisaalleen ja tunkeusivat hänen ympärilleen tervetuloa toivottelemaan.
Mutta hänpä lyhyin sanoin pyysi sulhasta vetäytymään hänen kanssaan linnaan. Kun tämä kummasteli ja vitkasteli, sanoi hurskas hengenmies:
"Miksi kauvemmin vaatisinkaan saada puhutella teitä kahden kesken, herra ritari? Sanottavani koskee yhtä hyvin Bertaldaakin ja kalastajaa, ja mitä ihmisen kuitenkin joskus täytyy kuulla, sen hän mieluummin kuulkoon hetikin. Oletteko ihan varma siitä, ritari Huldbrand, että ensimäinen puolisonne on tosiaankin kuollut? Minusta tuskin tuntuu siltä. En kylläkään tahdo puhua mitään siitä, miten ihmeellinen hän lienee ollut olemukseltaan, enkä siitä mitään varmaa tiedäkään. Mutta hurskas, paljossa uskollinen vaimo hän oli, siitä ei ole epäilemistäkään. Ja neljänätoista yönä hän on nyt unessani seissyt vuoteeni vierellä, tuskallisesti väännellen hentoja kätösiänsä, ja ehtimiseen voihkien: 'Oi, ehkäiskää hänet, rakas isä! Minä elän vielä! Oi, pelastakaa hänen ruumiinsa! Oi, pelastakaa hänen sielunsa!' Minä en ymmärtänyt, mitä näky tahtoi; silloin sain viestinne ja nyt riensin tänne, en yhdistämään, vaan erottamaan, mikä ei saa kuulua yhteen. Luopukaa neidistä, Huldbrand! Luopukaa ritarista, Bertalda! Hän kuuluu vielä toiselle, ja ettekö näe kadonneen puolison kaihoa hänen valjuilla poskillansa? Tuollaiselta ei mikään sulhanen näytä, ja henki sanoo minulle, että jos ette hänestä luopuisikaan, niin ette kuitenkaan konsanaan ole iloissanne."
Kaikki kolme tunsivat sisimmässään, että Isä Heilmann sanoi totuuden, mutta eivät vain tahtoneet sitä uskoa. Vanha kalastajakin oli nyt jo niin soaistunut, että arveli mahdottomaksi menetellä toisin kuin olivat näinä päivinä alituiseen puhelleet keskenään. Siksi he rajun ja tuskaisen hätäisesti kiistelivät kaikin hengenmiehen varotuksia vastaan, kunnes tämä viimein päätänsä pudistellen ja apeilla mielin poistui linnasta, ottamatta tarjottua yösijaa vastaan seuraavaan aamuunkaan asti tahi maistamatta mitään esille kannettuja virvokkeita. Mutta Huldbrand uskotteli itselleen, että vanhus oli joutunut päähänpistojen valtaan, ja lähetti aamun koitteessa kutsun lähimpään luostariin eräälle toiselle hengenmiehelle, joka empimättä lupasikin vihkimisen toimittaa lähipäivinä.
17. Luku.
Ritarin uni.
Yön ja aamusarastuksen vaiheilla makasi ritari vuoteellaan puoleksi valveillaan, puoleksi nukkuen. Jos hän tahtoi kerrassaan vaipua uneen, niin tuntui kuin olisi häntä vastassa ollut jokin kauhukuva pelottelemassa hänet takaisin, koska unessa oli kummituksia. Mutta jos hän taasen ajatteli täydellä todella valveutua, niin hänen ympärillään leyhyili ikäänkuin joutsenensiivin ja hyväilevin aallonsiukumisin, joka kerta herpaannuttaen hänet mieluisesti huumaantuneena takaisin epämääräiseen tilaansa.
Mutta vihdoin lienee hän sentään kokonaan nukahtanut, sillä hänestä tuntui joutsenenhyminä kohottavan hänet oikeille siiville ja kuljettavan häntä kauvas yli maitten ja vesien, mitä ihanimman joikunan säestyksellä.