"Joutsenen joiku, joutsenlaulu", täytyi hänen tuon tuostakin hokea itsekseen, "sehän merkinnee kuolemaa."
Mutta sillä oli luultavasti vielä toinenkin merkitys. Hän oli nimittäin äkkiä leijailevinaan Välimeren yllä. Joutsen laulahti ihan törähdyttämällä hänen korvaansa, että tämä oli Välimeri. Ja alas vesiin katsellessaan ne muuntuivat silkaksi kristalliksi, niin että hän kykeni tähystelemään ihan pohjaa myöten. Hän riemastui siitä kovin, sillä nyt hän näki Undinen istumassa kuulakan kristalliholvauksen alla. Tosin hän itki vuolaasti ja näytti paljoa surullisemmalta kuin niinä onnellisina aikoina, jotka he olivat yksissä viettäneet Ringstettenin linnassa, etenkin alussa, ja jälkeenpäinkin vähää ennen onnettomalle Tonavanmatkalle lähtöä.
Ritari ei voinut olla tuota kaikkea hyvin seikkaperäisesti ja hartaasti ajattelematta, mutta Undine ei näyttänyt häntä huomaavan. Hänen luokseen astui sillävälin Vilpo ja tahtoi soimata hänen kyynelehtimistänsä. Silloin hän hillitsi itsensä ja katseli setäänsä ylväästi ja käskevästi, niin että tämä melkein säikkyi.
"Joskin asun täällä vetten alla", sanoi hän, "niin olen toki tuonut sielun muassani. Ja siksi saan itkeäkin, vaikk'et ollenkaan kykenekään tajuamaan, mitä sellaiset kyyneleet ovat. Nekin ovat autuaat, kuten kaikki on autuasta sille, jossa elää uskollinen sielu."
Vilpo pudisti uskomattomana päätänsä ja virkkoi kotvan mietittyänsä:
"Ja kuitenkin, veljentyttöseni, olet sinä alkuainelakiemme alainen, joten sinun täytyy tuomarina saattaa hänet hengiltä, jos hän menee uusiin naimisiin ja käypi sinulle uskottomaksi."
"Hän on vielä tänä hetkenä leski", vastasi Undine, "ja rakastaa minua murheellisessa sydämessään."
"Mutta samalla hän on sulhanenkin", naureskeli Vilpo pilkallisesti, "ja kunhan kuluu parikaan päivää, niin on papillinen siunaus saatu, ja silloin täytyy sinun nousta maan päälle kaksivaimoisen tuhon tuottajaksi."
"Minähän en voi", myhäili Undine vastaan. "Olenhan sinetinnyt kaivon itseltäni ja itseni kaltaisilta lujasti umpeen."
"Mutta kun hän loittonee linnastansa", huomautti Vilpo, "tahi joskus uudestaan avauttaa kaivon! Sillä varmaankin hän ani vähäisen ajattelee kaikkia tuollaisia seikkoja."