"Kun tahdotte torata ettekä tee mitä minä tahdon, niin nukkukaa yksinänne vanhassa, savuisessa hökkelissänne!"
Ja nuolena viuhahti hän ulos ovesta, nopsasti kapaisten synkkään yöhön.
2. LUKU.
Undinen joutuminen kalastajalle.
Huldbrand ja kalastaja hypähtivät istuimiltaan ja aikoivat rientää vihastuneen tytön perästä. Mutta ennen kuin he ehtivät majan ovelle oli Undine jo kadonnut pilviseen pimentoon, eivätkä hänen kepeät jalkansa pienimmälläkään kapseella ilmaisseet, mille suunnalle hän oli saattanut lähteä juoksemaan.
Huldbrand katsoi kysyvästi isäntäänsä. Hänestä milt'ei tuntui kuin olisi noin nopeasti takaisin yöhön sukeltanut herttainen ilmiö ollut pelkkää jatkoa niille ihmeellisille olennoille, jotka olivat aikaisemmin metsässä hänelle ailakoineet. Mutta vanhus murisi partaansa:
"Ensi kertaa ei hän meille sitä temppua tee. Nyt saapi kaiken yötä tuntea tuskaa sydämessään ja pitää unen silmistänsä loitolla; sillä kuka tietää, eikö hän sentään kerran joudu vahinkoon, kun on tuolla tavoin yksinään ulkona pimeässä aamunkoittoon asti."
"Siispä lähtekäämme toki etsimään, isäseni, Jumalan tähden!" huudahti Huldbrand huolissaan.
Vanhus vastasi:
"Mitäpä siitä olisi hyötyä? Synti olisi antaa teidän ihan yksinänne lähteä yön selkään hupakkoa tyttöä tavottelemaan, ja minun vanhat sääreni eivät sitä virmapäätä saavuta, vaikka tietäisinkin, minne hän on livistänyt."