"Täytyy meidän ainakin huudella häntä ja pyytää palaamaan", arveli Huldbrand ja alkoi mitä suostuttelevimmin kehotella: "Undine, oi Undine! tulehan toki takaisin!"
Vanhus huojutteli päätänsä, vakuutellen kaiken huhuilun lopultakin turhaksi; ritari ei muka vielä tiennyt pienoisen uppiniskaisuutta. Samalla ei hän kuitenkaan voinut olla useaan kertaan huutelematta kaameaan yöhön:
"Undine, Undine rakas! Minä pyydän sinua, tulehan vain tämän kerran takaisin!"
Siten sentään kävi kuin kalastaja oli sanonut. Undinesta ei mitään kuulunut eikä näkynyt, ja koska vanhus ei millään muotoa tahtonut sallia, että Huldbrand etsiskelisi pakolaista, niin täytyi molempien lopulta palata majaan. Siellä he huomasivat liesivalkean olevan hiipumassa; talon emäntä ei ottanut Undinen pakoa ja vaaraa läheskään niin raskaaksi huoleksi kuin hänen miehensä, vaan oli jo mennyt levolle. Vanhus hohutteli hiilet jälleen hehkumaan, asetti kuivia puita päälle ja etsi taas loimuavan roihun valossa esille viiniruukun, jonka laski vieraansa eteen.
"Tekin olette tyhmästä tytöstä huolissanne, herra ritari", puheli hän, "ja me mieluummin osan yöstä rupattelemme viiniä maistellen kuin heittelehdimme kaislapatjoilla turhaan unta tavotellen. Eikö totta?"
Huldbrand oli ehdotukseen varsin tyytyväinen. Kalastaja pakotti hänet makuulle menneen emännän vapaalle kunniasijalle, ja molemmat joivat ja haastelivat keskenään, kuten kaksi tuttavallista kelpo miestä ainakin. Tosin aina kun ikkunan ulkopuolella vähänkin kahahti, tai myös joskus silloinkin kun ei hivauskaan heitä häirinnyt, kavahti toinen noista kahdesta ylös ja sanoi: "Hän tulee!" Sitten he tuokioksi vaikenivat, jälkeenpäin kaiken entiselleen jäädessä jatkaakseen jutteluansa huoahtaen ja päätänsä pudistellen.
Mutta koska nyt kumpainenkaan ei kyennyt juuri muuta ajattelemaan kuin Undinea, niin eivät he sen parempaa tienneet kuin ritari kuulla, millä tavoin Undine oli vanhalle kalastajalle joutunut, ja kalastaja kertoa sen samaisen tarinan. Hän alotti seuraavasti:
"Siitä on kait jo viisitoista vuotta vierryt, kun kuljin kerran tuon sankan metsän kautta kaupunkiin saalistani kaupalle. Vaimoni oli jäänyt kotiin, kuten tavallista, vieläpä siihen aikaan hyvin sievästä syystäkin, sillä Jumala oli silloisessa jo jokseenkin korkeassa ijässämme suonut meille ihmeen kauniin lapsosen. Se oli tyttölapsi, ja me jo puhelimme keskenämme, emmekö uuden tulokkaan hyväksi muuttaisi kauniilta niemekkeeltämme, voidaksemme vast'edes paremmin kasvattaa asutulla seudulla tämän rakkaan taivaanlahjamme. Tosin ei köyhillä ihmisillä ole kovinkaan väliä, kuten saatatte arvella, herra ritari; mutta, hyvä Jumala, jokaisenhan sentään täytyy tehdä mitä voipi. — No niin, se asia kovasti pyöri mielessäni taipaleella. Tämä niemeke oli minulle niin sydämeni pohjasta rakas, ja ihan minua hätkähdytteli, kun minun piti kaupungin melussa ja hälyssä itsekseni ajatella: Tällaisessa tohinassa nyt piakkoisin sinäkin saat asuinsijasi tahi et paljoakaan hiljaisemmassa! — Mutta en siinä nurkunut rakasta Isäämme vastaan; päin vastoin kiitin Häntä hiljaisesti vastasyntyneestä. Valehtelisin myös, jos sanoisin, että minulle mennen tullen sattui metsässä mitään ajatteluttavampaa kuin muulloinkaan, kuten en olekaan koskaan nähnyt siellä mitään kammoksuttavaa. Aina oli noissa kummallisissa varjopaikoissa mukanani Herra."
Vanhus paljasti kaljun päänsä ja jäi pitkäksi aikaa ajatuksissansa rukoilemaan. Sitte hän painoi jälleen hatun päähänsä ja pitkitti kertomustaan.
"Tällä puolla metsän, oi, tällä puolla tuli surkeus vastaani. Vaimoni kohtasi minut, silmät puroina tulvillaan; hän oli pukeutunut surupukuun.