"'Voi armias Jumala', voihkasin minä, 'missä on rakas lapsemme? Sano!'

"'Sen luona, jota huudat, mieheni rakas', vastasi hän ja me kävelimme nyt hiljaisesti itkien yhdessä majaan. — Hain pienoista ruumista; silloin sain vasta kuulla, mitä oli tapahtunut. Järven rannassa oli vaimoni istunut lapsi sylissään, ja siinä hänen huolettomasti ja onnellisena leikkiessään pienokaisen kanssa kumartuu tämä yht'äkkiä eteenpäin kuin nähden jotakin ihan ihmeellistä vedessä. Vaimoni näkee vielä tuon suloisen enkelin nauravan ja kätösillään tapailevan; mutta siinä silmänräpäyksessä hän rivakan liikkeen johdosta luikahtaa äitinsä käsivarsilta alas kosteaan kuvastimeen. Paljon olen pikku vainajaa etsinyt, mutta turhaan; ei ollut hänestä jälkeäkään nähtävissä.

"Istuimme sitte me poloiset vanhemmat saman päivän iltana hiljaisesti kahden kesken majassamme; puhumiseen ei kumpaisellakaan ollut halua, jos siihen olisi kyyneliltänsä kyennytkään. Tuijottelimme liesivalkeaan. Silloin rasahtelee ulkona ovella; se ponnahtaa auki; ja ihmeen kaunis kolmen, neljän vuoden vanha tyttönen seisoo ylellisesti somisteltuna kynnyksellä meille myhäillen. Me jäimme kerrassaan mykiksi hämmästyksestä, enkä ensimältä tiennyt, oliko siinä säällinen pikku inehmo vaiko pelkkä ilkamoiva kuva. Mutta silloin näin vettä tippuvan kultaisista hiuksista ja kalleista vaatteista, ja nyt oivalsin, että kaunis lapsonen oli ollut vedessä ja tarvitsi apua.

"'Vaimoseni', sanoin minä, 'meille ei kukaan ole kyennyt pelastamaan rakasta lastamme. Me tahdomme ainakin tehdä muille ihmisille sen, mikä meidät maan päällä autuaiksi saattaisi, jos sen joku voisi meille tehdä.'

"Me riisuimme pienokaisen, panimme hänet vuoteeseen ja annoimme hänelle lämmittävää juotavaa. Hän ei hiiskunut sanaakaan, tähystelihän hymyillen vain meitä yhäti merensinisillä taivaansilmillään.

"Aamulla saattoi havaita, ett'ei hän ollut sen enempää vahinkoa saanut, ja minä tiedustin nyt hänen vanhempiaan ja tänne joutumistansa. Mutta siitä syntyi sekava, ihmeellinen juttu. Kaukaa täytynee hänen olla syntyisin, sillä enhän ole näinä viitenätoista vuonna saanut mitään hänen suvustansa selville, jota paitsi hän puheli ja vieläkin toisinaan puhelee niin eriskummallisia asioita, ett'ei meikäläinen tiedä, eikö hän ole voinut kerrassaan kuusta tipahtaa. Siinä on puhetta kultalinnoista, kristallikatoista ja Jumala tiesi mistä kaikesta. Selvimmin kertoi hän äitinsä keralla lähteneensä isolle järvelle huviretkelle, pudonneensa aluksesta veteen ja tulleensa tajullensa vasta täällä puiden alla, hauskan rannan ilahuttaessa hänen mieltänsä.

"Nyt oli meillä vielä vaikea pulma ja huoli sydämellämme. Oli tosin varsin väleen selvää, että me rakkaan hukkuneen sijaan tahdoimme pitää ja kasvattaa löydökin; mutta kuka saattoikaan tietää, oliko lapsi kastettu vai eikö? Itse ei hän siitä tiennyt mitään sanoa. Että hän oli Jumalan kiitokseksi ja iloksi luotu olento, sen hän kyllä tiesi, vastaili hän meille enimmäkseen, ja mikä Jumalan kiitokseen ja iloon kuului, siihen oli hänkin valmis antautumaan.

"Vaimoni ja minä päättelimme: Jos hän ei ole kastettu, niin ei asiassa ole siekailemista; jos hän onkin, niin voipi hyvissä asioissa liian vähä pikemmin vahingoittaa kuin liian paljo. Ja sen mukaan aprikoitsimme hyvää nimeä lapselle, jota emme muutenkaan vielä osanneet oikein huudella. Lopuksi arvelimme Dorotean hänelle paraiten soveltuvan, koska olin kerran kuullut sen merkitsevän Herranlahjaa ja hän oli Jumalan meille lahjaksi lähettämä lohduttamaan meitä surkeudessamme. Hän sitä vastoin ei ottanut sitä kuullakseenkaan, vaan sanoi vanhempiensa nimittäneen häntä Undineksi [ unda = aalto] ja tahtovansa Undinena pysyäkin.

"Minusta se kuulosti pakanalliselta nimeltä, jota ei ollut missään kalenterissa, ja sen vuoksi kysyin neuvoa eräältä papilta kaupungissa. Hänkään ei Undinea nimeksi hyväksynyt ja tuli minun monien pyytelyjeni taivuttamana mukanani tuon ihmeellisen metsän halki tänne majaani kastetoimitusta suorittamaan. Pienokainen seisoi niin sievästi somistettuna ja viehkeänä edessämme, että papin sydän piankin kerrassaan suli hänelle, ja typykkä osasi niin näpsästi mielistellä ja toisin ajoin niin hullunkurisesti uhmata häntä, ett'ei hän lopulta kyennyt enää muistamaan ainoatakaan niistä perusteista, joita hänellä oli ollut Undine-nimeä vastaan.

"Undineksi hänet siis kastettiin, ja hän käyttäysi pyhän toimituksen aikana erinomaisen säveästi ja herttaisesti, niin raju ja epävakainen kuin hän muulloin aina olikin. Sillä vaimoni on ihan oikeassa: aika lailla olemme hänen kauttansa saaneet kiusaa sietää. Jos minun pitäisi teille kertoa —"