Ritari keskeytti kalastajan, kohdistaakseen hänen huomionsa hillittömästi pauhaavaa tulvaa muistuttavaan kohinaan. Hän oli jo aikaisemmin kuullut sitä vanhuksen puhelun lomissa, mutta nyt se tohisi majan edustalla yhä yltyvällä voimalla. Molemmat ryntäsivät ovelle. Silloin he ulkona näkivät nyt ilmestyneellä kuutamolla metsästä juoksevan puron paisuneeksi raivokkaasti yli äyräittensä ja tempailevan mukanaan vihaisissa pyörteissä kiviä ja puunrunkoja.
Myrsky puhkesi kuin pauhun herättämällä riehumaan mahtavista pilvikasautumista, ajellen näitä nuolen nopeudella kuun editse. Järvi meurusi tuulen siipien ruoskimana, niemekkeen puut ohkuivat tyvestä latvaan asti ja huojuilivat kuin taintumaisillansa vaahtoavien pyörteiden yli.
"Undine! Jumalan tähden, Undine!" huusivat hätääntyneet miehet. Mitään vastausta ei kuulunut, ja mistään harkinnasta piittaamatta juoksivat he etsien ja huhuillen toinen yhtäälle, toinen toisaalle päin majasta.
3. LUKU.
Undinen löytyminen.
Huldbrandin mieli kävi yhä tuskaisemmaksi ja sekavammaksi, mitä kauvemmin hän turhaan etsi öisistä varjoista. Ajatus, että Undine oli ollut pelkkä metsänilmestys, sai hänessä uudestaan valtaa. Niin, olisipa hän aaltojen ja tuulen tohinassa, puiden räiskeessä, vast'ikään vielä niin viehättävän seudun täydellisessä muutostilassa milt'ei pitänyt petollisena harhakuvana koko niemekettä ja majaa asukkainensa; mutta etäältä kuuli hän sentään aina vielä kohun läpi kalastajan surullisen huhuilun, vanhan emännän äänekkään rukoilun ja veisuun.
Vihdoin hän saapui tulvivan puron partaalle ja näki kuunvalossa, että tämä oli hillittömässä pursuamisessaan oikaissut tiensä metsästä suoraksi, joten niemeke nyt oli saarena. Voi hyvä Jumala, ajatteli hän itsekseen, jos Undine on uskaltanut sipsuttaa pari askelta tuohon pelottavaan metsään, kenties juuri viehättävässä itsepintaisuudessaan, koska minä en saanut siitä hänelle kertoa, — ja nyt on virta paisunut välille, sulkien hänet tuonne aaveitten sekaan yksikseen itkemään!
Häneltä pääsi kauhun huudahdus; hän kömpi muutamien kivien ja suistuneiden petäjänrunkojen ylitse, astuakseen vuolaaseen virtaan ja kahlaamalla tahi uimalla pyrkiäkseen etsimään eksynyttä metsästä. Hänen mieleensä johtui kyllä kaikki kammottava ja ihmeellinen, mitä hänelle jo päivällä oli sattunut nyt kohajavien ja ritkahtelevien oksien alla. Etenkin tuntui hänestä, kuin seisoisi pitkä, valkea mies, jonka hän liiankin hyvin tunsi, irvistellen ja nyökkyillen vastapäisellä rannalla. Mutta juuri nuo kaameat kuvat vetivät häntä voimakkaasti, koska hän ajatteli Undinen olevan niiden keskellä kuolettavassa pelossa ja yksinänsä.
Jo oli hän tarttunut tukevaan petäjän oksaan ja seisoi tähän nojautuen vilisevässä vuolteessa, jota vastaan hän tuskin kykeni pystyssä pysymään; mutta rohkein mielin astui hän syvemmälle. Silloin huusi suloinen ääni hänen vieressään:
"Älä luota, älä luota! Hän on luihu, se vanhus, virta!"